Sylissä. Rakastettuna. Turvassa. Minuna, itsenäni, häiriöisenä ja sairaana. Hyväksyttynä. Onnellisena. Niiiiiin onnellisena.

Käymme Miehen kanssa sukulaisilla. Katsomme elokuvia. Painaudumme toisiamme vasten. Odotamme tulevaa.

Yksin. Sairaana. Masentuneena. Väsyneenä. Minuna, itsenäni, häiriöisenä. Itseäni hyväksymättä. Kuolemaa kaivaten.

En edelleenkään nuku. En ole nukkunut kohta puoleentoista vuoteen. Syön liikaa. En tunne itseäni. Olen surullinen. Syön lääkkeitä. Tunnen huolta muista, haluan lakata olemasta minä.

Miksi miksi miksi miksi miksi?! Minä haluan elää. Minä haluan olla. Minä haluan parantua. Pakene surumieli, hävitkää helvetin piinaajat, kaikkoa masennuksen alhomieli! Haluan pitää itsestäni, haluan rakastaa elämää, haluan suunnitella tulevaisuutta ja haluan haluan haluan haluan lopettaa ikuisen murehtimisen ja huokua rauhaa ja seesteisyyttä.

Vittumainen on tämä elämä: nauraa päin kasvojani, pirulainen. Ja sitten ovat ne, jotka eivät koskaan edes voi pahoin...Kyllä, olen kateellinen ja katkera.