Alan olla henkisesti ja fyysisesti aika loppu. Keho ei (yllätys yllätys) kestä unettomuutta: vatsa kipuilee, huimaa ja yököttää. Voi, en toivo nyt mitään muuta nyt niin paljon, kuin että saisin nukuttua, herätä pirteänä ja voimakkaana ja todella jaksaa ja olla innostunut asioista. Ei ole kivaa miehellekään, että makaan päivästä toiseen sohvalla kuin lahna.

Soitin tänään lääkärille. Sille jolle minun piti siirtyä. No enpä sitten siirtynytkään. Uusi lääkärini tulee lomalta elokuussa. Meinasi itku tulla. Nukkumatta siihen asti? Unilääkkeillä nukun maksimissaan kaksi, kolme tuntia, rauhoittavilla en enää sitäkään. Lamotrigin ei auta paskaakaan ja minä haluan elämän.

Tuntuu niin surkuhupaisalta, että jos hetken mulla sattuisi menemään hiukan paremmin, niin "kehitän" niitä ongelmia sitten vaikka sattumalta ja tyhjästä: juuri silloin saan flunssan, vatsa heittää kuperkeikkaa, saan yllätys ison laskun, läheiselle tapahtuu jotakin tai vaikka vain kaikki elektroniikkalaitteet tekevät tenän yhtä aikaa. Tämä ei ole enää luulotautista kuvittelua. Tämä on ärsyttävää todellisuutta: tämä maailma ei sovi minulle, enkä minä sille. Niih.

Eilen en juuri noussut sängystä. Kerroin miehellekin että on paha olla. Tänään raahauduin nukkumatta kirppikselle, ettei menisi taas samaan saamattomuuteen. Olin kuumeinen ja väsynyt, mutta tein mukavia löytöjä. Nautin miehen läsnäolosta. Mutta nauttisin vieläkin enemmän kun olisin virkeä ja voimissani. EiPystyYmmärtämään, miten tämä"edistynyt" sivilisaatiomme ei kykene parantamaan edes yhden pienen ihmisen unen laatua. Voivottelua olen kuunnellut jo puolitoista vuotta. Kuinka kauan keho kestää tällaista rääkkiä?