sheila-wolk-metamorphosis.jpg Täältä.

"Haluan olla niin kuin muut ihmiset, en 'tällainen', ja haluan olla oma itseni, juuri tällainen kuin olen, erilainen, mutta erilainen muiden asioiden kuin sairauteni takia."

(Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi)

- Pääsen kunnalliseen psykoterapiaan, ensimmäiseen "oikeaan" terapiaan kymmeneen vuoteen! Terapeutti vaikuttaa jopa mukavalta, ei kuuntele minua omahyväinen ilme kasvoillaan tai katso minua kuin vajakkia. Olisiko tässä toivon siemen?

- Tein oharit psykotädille. En edes perunut aikaa, eikä nainen ole perääni soitellut. Aamulla herättyäni vain yksinkertaisesti tajusin, etten pysty menemään ja puhumaan tuolle välinpitämättömälle henkilölle, tuntemaan itseäni ala-arvoiseksi maan matoseksi tai katsomaan niitä ylimielisiä kasvoja. Jos en kerran pysty hänelle kertomaan kaikkea ja rehellisesti purkamaan tuntojani, ei siellä ole mieltä käydä. Tätä kaikkea pohtiessani ahdistuin niin kovasti, että tapaamisaika lipui ohi, enkä minä osannut kuin pyöriä paikallani.

- Kävin sopimassa opintojeni suorittamisesta loppuun. Syyskuussa se alkaa. Sain massiivisen ahdistusitkukohtauksen edellisenä iltana ja tapaamiseen menin silmät puoliummessa ja lääketokkurassa. Tiedän jo, etten koskaan pysty toimimaan ainakaan täysipäiväisesti valitsemallani alalla (oikeasti uskon, etten pysty toimimaan koskaan millään muullakaan alalla), mutta ulkopuoliset paineet saada käteen tutkintopaperi, on liian voimakas. Sittenhän saa paremmat tuet, kun on näyttää, että oikeasti muka on jotakin. Ahdistaa pelottaa stressaa niin järkyttävästi, että en melkein edes uskalla ajatella asiaa. Maanantaina olisi alettava järjestämään asioita...

- Surullista, kuinka lähipiirissä tuntuvat ongelmat taas kasautuvan oikealla ryöpyllä. Välillä melkein puhkean nauramaan kun tajuan, kuinka tragikoomista tämä jo alkaa olla: ei yhden ihmisen maailmaan voi kasautua näin paljon murhetta ja vaikeuksia, varsinkaan tällaisissa ryöpähdyksissä! Vaikka omat asiat eivät ole juuri nyt niin huonosti kuin voisivat, stressaan muiden vaikeuksia niin rankasti, että vatsa heittää kuperkeikkaa, turvaudun rauhoittaviin, ruokaan ja juon liian usein. Olen lihonut useita kiloja pelkän ahdistussyömisen vuoksi.

- Alan pikkuhiljaa uskoa, että joku oikeasti pystyy rakastamaan minua. MINUA. Tällaisena. Vaikka aina kun annan itselleni luvan alkaa uskoa näin, olen joutunut pettymään särkymään luopumaan. Mutta tämähän on erilaista kuin koskaan ennen, enhän minä ennen tätä ole edes rakastanut: eikö tämä siis voisi tällä kertaa olla totta?