Ei tee mieli kirjoittaa: kaikki kun on samaa vanhaa muuttumatonta, sumuista olemassaoloa. Kirjoitanko hyvistä asioista, rakkaudesta ja fyysisestä ikävästä, kun mies on poissa edes vähän aikaa? Kirjoitanko edelleen mylläävästä masennuksesta, itsetunnon surkeista rippusista, fyysisestä pahasta olosta ja unilääkekierteestä?

Ilman miestä olen tyhjä ja puran ahdistustani typerästi. Olemme puhuneet epävarmuudestani, joka välillä koettelee suhdetta kovastikin. "Tämä voisi olla uuden alku." Mutta rakkauden kääntöpuoli on minulla aina ollut pelko: minä en halua menettää tätä. Tämä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

...ja silti olen ihan pirun peloissani.

Enkä vieläkään ole terve. Ehei, en sinnepäinkään. Mutta olen huomannut osaavani rakastaa.

Ei, en ehkä voi kirjoittaa hetkeen. Tämä on yhtä paskanjauhantaa ja spekulointia, itsesäälissä rypemistä ja yritystä nähdä positiiviset asiat negatiivisia ylempänä. Turhaa, niin turhaa. Ehkä vaan odotan, mitä elämä tällä kerralla on minulle varannut.