Miksi se on pinnalla taas, se kokonaisvaltainen ihmistäsyövä, elämänilon tukahduttava itsehalveksunta ja -inho? Se ei ole tavallista harmitusta epäonnistumisesta tai huonoa hiuspäivää. Se on kaiken nielevää kiemurtelevaa pahaa oloa, jonka mielestä olisi helpompi nukkua pois kuin yrittää olla sinut itsensä ja maailman kanssa. Töissä en pysty keskittymään, itku pyrkii kurkkuun, en koske itseäni ja miehen kosketuksen alla värähdän. Joka aamu tekisi mieli huutaa. Olen kelpaamaton, epämiellyttävä, liikaa ja liian vähän. Jokainen hyväntuulinen kommentti siitä, että "oletpas hyvin säilynyt" kun ihmiset kuulevat ikäni ja vertaavat sitä kääpiömäiseen olemukseeni, saa sappeni kiehumaan raivosta ja häpeästä. En halua olla pikkutyttö koko aikuisikääni. En halua kuulla vähättelyä ja panettelua, kun teen sitä itsekin itselleni. En halua tätä mutkikasta ruumissuhdetta tai epäonnistumisen pelkoa. Enkä halua sääliä: haluan vain olla niin kuin muutkin, pukeutua epätäydellisesti ja välittää siitä vähääkään, sanoa jotakin hölmöä ja kuitata sen itselleen nauramalla, hyväksyä vajavaisuuteni, ilman että halu hypätä junan alle on suurempi.

Viime päivät ovat olleet vaikeita. Olen äärettömän väsynyt. Ystäväkin kulkee kohti kuolemaa, enkä osaa sitä pysäyttää: olen kaikkeni antanut.

Työpäivät menevät jo rutiinilla, vaikka en pystykään keskittymään ja vaikka joka aamu herään epätoivon tunteeseen. Toisaalta rutiini tuo turvallisuutta. Toisaalta en kestä sitä hetkeäkään. Syksy on täällä. Palelen koko ajan.