Harjoittelua kolme viikkoa jäljellä. Joka toinen päivä tuntuu kidutukselta: ajatukset harhailevat milloin missäkin, milloin päässäni takoo itseinhon ja -ällötyksen leka, joka ei anna hetkeksikään rauhaa, en pysty keskittymään asiakkaisiin, tekisi mieli itkeä ja huutaa ja lähteä kotiin siltä istumalta. Työni on kaikesta huolimatta sitä, jota haluaisin tehdä jos töihin pystyisin. Osaan minä siitä nauttiakin. Mutta kun pää on pipi, niiiiin pipi. Mitä sitten kun harjoittelu loppuu ja valmistun? Kuntoutustukeni on vuoden loppuun asti, hengähdystauko. Mutta mitä sitten, miten minä pystyn työskentelemään elantoni eteen? Millä perusteilla osa-aikainen työ on mahdollista ja saako siihen jotain tukia päälle?

Mies antoi täydellisen syntymäpäivälahjan. Liikutuin. Olemme olleet kovin lähellä muutenkin viime aikoina. En ole koskaan ennen rakastanut, nyt sen tiedän.

Pienien ilojen ja päivien seassa on edelleen häiritsevän paljon kaikkea nujertavaa: paras ystävä kulkee edelleen kohti kuolemaa, enkä enää pysty sitä estämään. Toinen hyvä ystävä on etääntynyt minusta niin kovasti, että pelkään, ettei asiaa voi enää korjata. Kolmas ystävä on ehkä kuolemanvakavasti sairas ja perhepiirissäkin pieni viaton lapsi on saanut lääketieteellisen kuolemantuomion. Omat päiväni alkavat kyynelettömään itkuun tästä ruumiista ja mielestä, johon olen vangittu. Ja samoin ne jatkuvat, ja loppuvat.

Mutta kun mies tulee kotiin, kaikesta tulee hetkeksi kaunista.