Tämä ristiriitaisuus repii. Voinko olla koskaan onnellinen, koska en koskaan pysty myöntämään että kelpaan, että olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin, että...että..minun ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ollakseni. Mies sanoo, että olen ainutlaatuinen. Että olen kaunis. Että olen kaikkea ihanaa. Ja että minun pitäisi vain itse uskoa siihen. Että sitten tulen vieläkin kauniimmaksi, kun sen ymmärrän. On mukavaa kuulla kehuja, mutta silti ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hymähdän, kun hän sanoo, sillä minä tiedän totuuden. Eikä tämä ole sellaista keskustelua, kun ala-asteella sanoi omasta piirustuksestaan että eikö se olekin ruma, ja samalla halusi vain kalastella muiden kehuja ja ihailuja. Ei. Minä olen yrittänyt hyväksyä vatsamakkarani olankohautuksella, vajavaisuuteni olemalla armollisempi. Mutta voi helvetti saatana jumankauta kun ei mikään onnistu tai mene perille. Olen yhtä aikaa rakkauden ympäröimä ja toisaalla itsehalveksunnan raipalla ruoskittu.
Kuinka joku verisiteiden ulkopuolinen voisi minua muka rakastaa?
Terapia. En osaa sanoa siitä vielä oikein mitään. Terapeutti tiedostaa itsekin, että mitä tahansa hän minulle sanoo, se kääntyy päässäni kieroksi, vääräksi, eikä mene perille alkuperäisessä tarkoituksessaan. Kuitenkin olen hänen mielestään sofistikoitunut ja omaan estetiikan tajua. Olen fiksu, mutta silti niin fucked up. Armoton, ankara, kaikkea sitä itselleni.
Perjantaina kävin paikallisessa kuuntelemassa hienoa akustista musiikkia. Nautin. Mutta silti näin vain muiden ihmisten täydellisyyden. Miksi minä tunnen aina olevani vajaa? Miksi en koskaan voi olla täysi ja rakastaa muiden ohella myös itseäni?
Ja diipadaapa. Tätä kaikkea samaa paskaa päivästä toiseen, in my head.
Pelkään, että olen bentsokoukussa. Sekin vielä.
Kommentit