Kiitos kommenteistanne ja välittämisestänne. Tämä blogi alkaa olla minulle hyödytön. Se alkoi sellaisesta tilanteesta, jonka olen jälkikäteen ja jälkiviisaana huomannut täysin erilaiseksi kuin sen aikaiset aivoitukseni antavat käsittää. Edellinen suhteeni oli pelkkää manipulaatiota, hyväksikäyttöä, surua ja väärää elämää. Se ei ollut rakkautta vaan sairaan ihmisen hyväksynnän hakemista.

Nyt on toisin. Nyt on rakkaus. Muu ei ole hyvin. Olen edelleen sairas. Haluan purkaa tuntojani edelleen, mutta toisaalla. Luon uuden blogin. Luon uuden alun. Taistelen ja väsyn. Väsyn ja taistelen. Mutta nyt on jotain, jonka vuoksi oikeasti taistella. Jotain, joka ei oikeasti ole vain sairaan ihmisen itselleen luomaa illuusiota. Viimeinen kirjoitukseni tänne tulee olemaan uuden blogin osoite. Kirjoitan, heti kun olen tämän askeleen ottanut. Kiitos teille ja tervetuloa uuteen elämääni. Tai edes yritykseen uudesta elämästä.

Tulos: talsin unettomuudesta täristen apteekkiin hakemaan lisää nukahtamislääkkeitä, joita saan nyt entistä enemmän tällä uusitulla reseptillä.

Vastaa kysymyksiin etsimällä vastaukset Googlen kuvahaun avulla. Valitse kuva kuvahaun ensimmäisiltä sivuilta.

1. Ikäsi seuraavana syntymäpäivänäsi?

 http://www.artslant.com/


2. Minne haluaisit matkustaa?

 http://www.bitsaa.org/

3. Lempipaikkasi?

http://stylealchemy.com/ruminations/



4. Lempitavarasi?
http://www.adlibris.com/fi/default.aspx


5.  Lempiruokasi?

 http://www.yumsugar.com/


6. Lempieläimesi?

http://combehay2.blogspot.com/2007_07_01_archive.html

7. Lempivärisi?


http://www.heartscenter.org/Default.aspx

8. Tämänhetkinen tunnetilasi?

http://www.bumblyverse.com/art_pieces/

9. Kulkuneuvosi?

http://www.kenlight.com/index.html

10. Mitä teit viime lauantaina?



http://www.deviantart.com/#

11. Mitä teit viime sunnuntaina?


http://derivadow.com/

12. Keneltä näytät?

http://demi.fi/

Täältä.

Tämä ristiriitaisuus repii. Voinko olla koskaan onnellinen, koska en koskaan pysty myöntämään että kelpaan, että olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin, että...että..minun ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ollakseni. Mies sanoo, että olen ainutlaatuinen. Että olen kaunis. Että olen kaikkea ihanaa. Ja että minun pitäisi vain itse uskoa siihen. Että sitten tulen vieläkin kauniimmaksi, kun sen ymmärrän. On mukavaa kuulla kehuja, mutta silti ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hymähdän, kun hän sanoo, sillä minä tiedän totuuden. Eikä tämä ole sellaista keskustelua, kun ala-asteella sanoi omasta piirustuksestaan että eikö se olekin ruma, ja samalla halusi vain kalastella muiden kehuja ja ihailuja. Ei. Minä olen yrittänyt hyväksyä vatsamakkarani olankohautuksella, vajavaisuuteni olemalla armollisempi. Mutta voi helvetti saatana jumankauta kun ei mikään onnistu tai mene perille. Olen yhtä aikaa rakkauden ympäröimä ja toisaalla itsehalveksunnan raipalla ruoskittu.

Kuinka joku verisiteiden ulkopuolinen voisi minua muka rakastaa?

Terapia. En osaa sanoa siitä vielä oikein mitään. Terapeutti tiedostaa itsekin, että mitä tahansa hän minulle sanoo, se kääntyy päässäni kieroksi, vääräksi, eikä mene perille alkuperäisessä tarkoituksessaan. Kuitenkin olen hänen mielestään sofistikoitunut ja omaan estetiikan tajua. Olen fiksu, mutta silti niin fucked up. Armoton, ankara, kaikkea sitä itselleni.

Perjantaina kävin paikallisessa kuuntelemassa hienoa akustista musiikkia. Nautin. Mutta silti näin vain muiden ihmisten täydellisyyden. Miksi minä tunnen aina olevani vajaa? Miksi en koskaan voi olla täysi ja rakastaa muiden ohella myös itseäni?

Ja diipadaapa. Tätä kaikkea samaa paskaa päivästä toiseen, in my head.

Pelkään, että olen bentsokoukussa. Sekin vielä.

Kuusi kuukautta, puoli vuotta, olen jo nyt rakastanut. Merkkipaalu. Ihan vain siksi, että se on todellista. Ja oikea ihminen.

Mutta peilin ohi en edelleenkään kävele inhoamatta. Itseäni en kosketa rakastaen. Uni ei tule ilman pillereitä.

Ja kuitenkin elän onnellisinta kauttani pitkiin aikoihin. Rakkaus on ihmeellistä.

Bored of being bored,

Happy being sad."

Henkinen onnellisuus on vaikeaa kun koko ajan on fyysisesti sairas. Milloin vatsa. Milloin flunssa. Milloin mustelmille lyöty keho. Milloin pää. Milloin minua kaikin tavoin vastaan taisteleva elimistö.

Ihana viikonloppu. Ihana rakkaus. Mutta sairautta, ja paljon.

Katsottua:

Olen selvinnyt jo kuuden viikon työharjoittelurupeamasta ja ollut vain 2 päivää pois ahdistuksen vuoksi. Välillä tunnen itseni melkein normaaliksi. Kunnes sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin makaan aamusta iltaan sängyssä, itken ilman mitään syytä ja käyn lainaamassa kaverilta rauhoittavia, kun omani ovat menneet niin tiheään tahtiin. Tai sitten syön liikaa ja oksennan. Tai syön vaan liikaa ja ahdistun. Olen vainoharhainen parisuhteen kanssa: tulkitsen toisen huonot olot ja pahat päivät minusta johtuviksi. Kaikki johtuu minusta. Kaikki. Herään aamuun, jolloin en haluaisi olla minä, seison suihkussa puoli tuntia ja pohdin töihin lähtöä. Ja se aamu saattaa tulla ihan yllättäen, vaikka edellisenä päivänä olisin ollut itselleni ihan siedettävä ja suhteessa kaikki olisi ollut täydellistä.

Olen kiemurassa sykkyrässä mykerössä myös ystävien kanssa. Yhden kanssa välit saatiin onneksi korjattua; riitaa turhasta, väärinkäsitysten patoumia. Toisen kanssa en enää osaa olla, koska hän tekee minut sairaammaksi. Ja silti olen hänestä vastuussa. Nyt ymmärrän, miltä läheisistäni on tuntunut minun vuosien sairastamiseni. Nyt olen jotakin ihmistä niin lähellä, etten pysty sulattamaan kaikkea sitä pahaa, jota hän itselleen tekee.

On hyvääkin. On! Tällä viikolla en ole ollut yhtään päivää pois töistä, koska rakastan niin kovasti. Koska on tuntunut jumalaisen hyvältä. Koska ei ole tarvinnut epäillä omaa itseään ja on voinut tuntea kelpaavansa. Ja olen nauttinut töistäkin. Minä!

Edelleen olen ammatillisesti, taloudellisesti ja henkilökohtaisesti hukassa, mutta minä olen kuitenkin kehittynyt. Varmasti olen. Kai. Pahoja päiviä on, hyvin pahoja. Sitten on siedettäviä. Ja välillä ihan kivojakin. Kun vielä pääsisi siihen pisteeseen, että olisi siedettäviä lähes aina, ja välillä myös superkivoja.

Mies antoi täydellisen syntymäpäivälahjan. Liikutuin. Olemme olleet kovin lähellä muutenkin viime aikoina. En ole koskaan ennen rakastanut, nyt sen tiedän.

Pienien ilojen ja päivien seassa on edelleen häiritsevän paljon kaikkea nujertavaa: paras ystävä kulkee edelleen kohti kuolemaa, enkä enää pysty sitä estämään. Toinen hyvä ystävä on etääntynyt minusta niin kovasti, että pelkään, ettei asiaa voi enää korjata. Kolmas ystävä on ehkä kuolemanvakavasti sairas ja perhepiirissäkin pieni viaton lapsi on saanut lääketieteellisen kuolemantuomion. Omat päiväni alkavat kyynelettömään itkuun tästä ruumiista ja mielestä, johon olen vangittu. Ja samoin ne jatkuvat, ja loppuvat.

Mutta kun mies tulee kotiin, kaikesta tulee hetkeksi kaunista.

Syntymäpäivä. Ei mikään merkittävä ikä. Vain muistutus siitä, kuinka nopeasti vuodet vierivätkään. Olen aikuinen, mutten kuitenkaan ole.

Äiti kirjoitti korttiini:

"Miksi et uskaltaisi

ovea raottaa?

Miksi et voimaa saisi

kohdata tulevaa?

Rohkeuden siivet saisit,

uskoisit hyvyyteen,

lempeyteen putoaisit,

rakkauden syvyyteen."

Minä olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen näistä kaikista rakkaista ihmisistä, jotka olen vuosien saatossa saanut elämääni. Jaksamaan kanssani.

Leijat putoavat maahan.

Meidän ihmisten täytyy elää."

(Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä)