"Äiti keksi mulle jotain tekemistä!" Ja äiti keksi. Tai sitten lausui yhden niistä elämänpituisista sloganeista, "ettei aina vaan tarvitse tehdä niin kauheasti". Olen ehkä maailman tylsin ihminen, sillä rahatonna ja ukkosilman mellestäessä joka toinen tunti, en kykene minkäänlaiseen, en järkevään enkä vähemmän järkevään, toimintaan. Ja toimettomuus on kuitenkin pahinta. Makaan sohvalla ja itken. Makaan sängyssä ja itken. Syön. Luon kuvia kurjasta elämästäni. Mietin mitä muutkin sanoisivat jos tietäisivät millaista rypemistä ja kieriskelyä elämäni taas on. Mitä Sinä sanoisit. Itken. Syön vähän lisää. Haisen itsesääliltä varmasti kilometrien päähän.

Eilispäivän oltua jälleen hirvein miesmuistiin, päätin, että tästä päivästä ei sellaista tule. Ettei kukaan halua tällaista ihmistä tunteakaan, vähiten minä itse. Päätöksiä on helppo tehdä, mutta ne on yhtä helppo rikkoa. Pesin hiukset ja meikkasin, istuakseni tietokoneella, katsellakseni ikkunasta ja miettien, miten tästä päivästä OLISI voinut tulla parempi, jos minulla olisi joku, jonka kanssa siitä tehdä parempi.

Fyysinen kipu on läsnä jälleen. Eroa itken edelleen joka päivä. Ennen niin täydellisen pikkutarkalle ja perfektionistiselle ihmiselle rappiotilan ensimmäinen merkki on kirjastosta saapuva myöhästymismaksulappu.

Eilen kyläillyt vanha ystävä valitteli, ettei ole mitään kuulumisia mitä kertoa, kun elämässä ei tapahdu mitään. Mieluummin minä ottaisin sellaisen, tylsän ja turvatun elämän, jossa kuitenkin olisi läsnä joku joka rakastaa ehdoitta ja kovaa.

Minä aina ihailen sellaisia masennuksen kanssa painivia ihmisiä, jotka kuitenkin kaiken keskellä jaksavat pysähtyä huomaamaan jotakin kaunista elämän sontaläjässä, olkoonkin se terälehtensä aukaissut kukka, kaunis auringonlasku tai hyväksi havaittu juuri ostettu musiikkilevy. Itseäni ei jaksa hetkauttaa enää mikään.

Ja pahinta todella on, että minä inhoan tällaista elämää. Tällaista minua.