Mistä sitä kirjoittaisi? Siitä, kun elämä huokuu tyhjyyttään, eikä opiskeluihin paluu jaksa kiinnostaa sen ollessa vain yksi merkityksetön ihmisen keksimä pakko tässä lilluvassa todellisuudessa? Siitä, kun vihdoin paljastin sisimpääkin sisimpäni ja annoin kirjoitukseni ensi kertaa luettaviksi, oli vastapuolen reaktio vallan mitäänsanomaton? Siitä, että olen väsynyt ja uupunut ja jatkuvasti itkun partaalla, enkä keksi mitään syytä jatkaa enkä mitään syytä olla jatkamatta.

Vai kertoisinko siitä, kuinka ravitsemusterapeutti näytti ensimmäistä kertaa lohduttomalta, kun kerroin että taistelen mieleni kanssa lähinnä elämisen halusta; kaikki muu on seurausta eikä syytä. Vai kenties siitä, että SSRI-lääkkeen lopetus (sivuvaikutusten eliminoimiseksi) näyttää kuitenkin vaikuttavan itkuisuutena ja masennuksen lisääntymisenä. Voisin myös kertoa, että liian moni päivä on mennyt nukkuessa, koska lääkäri on uusinut nappireseptini ja herätessä itkuiseen päivään, on siis minulle annettu keinotekoinen mahdollisuus olla elämättä edes sitä yhtä päivää viikosta.

Tästä kaikesta minä teille voisin kertoa. Mutta kuitenkin haluan kertoa myös, että Ystävä on pitänyt minut järjissäni soittaessaan juuri kun olen meinannut käpertyä sohvalle itkemään, tai juuri kun olen päättänyt kuitata päivän nukkumalla. Ja että iltaisin kun katson asuntoani, olen siihen kovin tyytyväinen: se on pieni ja sotkuinen, mutta se on ainakin vielä minun, ja se on kaunis. Olen lukenut Muumeja, en mitään uutta pehmohömppää, vaan Tove Janssonin originaaleja. Olen nähnyt kaipausta täynnä olevia unia, joiden jälkeen on itkettävä yksinäisyyttä. Olen auttanut läheistä vaikeassa tilanteessa kädestä pitäen, ja sen jälkeen mennyt kotiin itkemään väsymystäni ja omia hoitamattomia asioitani. Auttanut kuitenkin.

Kaipaan. Elämänkumppania. Elämänilon ja merkityksen löytämistä. Parempaa oloa.

Ja silti jokaikinen ilta minä hoen mielessäni, kuinka paljon minä tätä kaikkea vihaankaan. Se on valtavan uuvuttavaa ja raskasta; vihata koko maailmaa itsensä ja elämän ohella. Se ehkä onkin juuri kaikista raskainta.

Tänään iltataivas oli erikoisen tummansininen, kaunis. Aion polttaa jouluvaloja energian säästöstä välittämättä niin kauan kuin on pimeää ja niin kauan kuin kehtaan. Buddhalainen munkki myi minulle maanantaina kaksi kookospalleroa. En kehdannut kieltäytyä, taaskaan. Yläkerrassa soi kitara. Minä suljin verhot, jottei tarvitse esittää olevansa elävä. Ja jos Tapani Kansa lähetetään Euroviisuihin, niin minä ihan oikeasti muutan sinne Ruotsiin.