Olen huomannut ihanat, kannustavat kommentiboksin vastaukset, tuhannet kiitokset niistä! Ette tiedäkään, kuinka paljon ne merkitsevät! Vastaan niihin heti kun ehdin syveentyä niihin niille kuuluvalla syvällisyydellä. Mutta kiitos, kommentit piristävät aina; ovatpa ne sitten neuvoja, rakentavia tai vähemmän rakentavia tai omia kokemuksia. On aina lohduttavaa tietää, että teitä todella on siellä ruudun takana. <3

Onneksi on rakas, joka antaa minulle syyn elää. Olen niin monesti kuluvien viikkojen aikana halunnut paeta tätä jatkuvaa alituista surumielisyyttäni, masennusta ja ahdistusta, niinkin ahdistavaan paikkaan kuin itse ajasta ikuisuuteen.  Mutta aion antaa rakkaudelle mahdollisuuden: entä jos se olisikin niin, että "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Jos eivät, on minulla vielä toinen tie.

Mikä tuo tämän valtavan ahdistuksen itseinhon kyvyttömyyden elää tässä ruumiissa, juuri nyt, juuri vääränä aikana, ja liian mahtavana. Ja silti olen liian väsynyt kyynisyyteen, pessimismiin ja omaan asenteeseeni.

Maanantainen työharjoittelun aloitus on saanut minut lähes hulluuden partaille. Päivä päivältä syvenevää paniikkia. Mistä? Turhasta? Burn-outista? Kaikesta? EI MINUSTA OLE TÖIHIN EI OLE EI OLE EI OLE. Voinko olla hyvä muuten, voinko lahjoittaa Amnestylle, huolehtia rakkaistani, kuluttaa ekologisesti, käyttää säästävästi? MINÄ EN VAIN PYSTY TÖIHIN.

Ristiriitoja: herään rakkaan kainalosta (siitä jota minulla ei koskaan pitänyt olla), herään suudelmiin ja sivuutan kommentit kauneudestani turhautuneella tuhinalla. Makaamme sängyssä pitkälle päivään. Vapaapäivä molemmilla. Jatkamme hyvää päivää ja teemme asioita yhdessä. Katsomme elokuvan. Suunnittelemme. Olemme lähellä lähellä lähellä.

Vaan kääntöpuolen toisella puolella on edelleen valtava valtava itseinho, joka piinaa päässäni kuin painajainen. Ei se lähde. Enkä minä nuku. Enkä minä ehkä koskaan pääse siitä irti.