Täältä.

Enhän mä ole voinut tänne kirjoittaa. Viime päivät on ahdistanut ihan liikaa, unessa olen liikkunut kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Oikeasti liikkumiseni on rajoittunut sängyn ja tietokoneen väliseen matkaan, ja aina noustessani ylös, on jo tehnyt mieli mennä takaisin nukkumaan. Väsyttää. Ja ärsyttää. Ei sitä pitäisi antaa itsensä invalidisoitua näin.

Kahden viikon päästä alkavat jälleen opiskelut. Siis mitämitämitämitämitämitä. Tuntuu vieraalta sellainen kykeneväisyys. Että ihan oikeasti muka tekisi kuusi tuntia putkeen jotain järjellistä ja oikeaa. Ja olisi vielä sosiaalinen niiden kaikkien tuntien ajan. Paljaana kaikelle, kaikille. Katseille. Arvostelulle. Ihmissuhteille. Itsensä kehittämiselle. Vaikka ainakin on pakko. "Pakko" on ihan hyvä syy yrittää elää oikean ihmisen tavoin.

Tänään ei ole mitään menoja. Tekee mieli jälleen käpertyä peiton alle lämpimään. Ja koska se on liian helppo vaihtoehto, niin minä tulenkin tekemään. Voi kerpele että sitä pitää olla heikko.

Miten ihmiset, jotka ovat kokoaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä pystyvät säilyttämään edes rippeen fyysisestä ja henkisestä kunnostaan? Minulle kun tämä puolinainenkin antaa mahdollisuuden saada itsensä kesäisin surkeaan jamaan. Jos en koskaan kykene kunnolla töihin, niin millä ne päivät sitten täyttää, millä ne ajatuksensa saa kuriin ja itseensä virtaa? HarrastaKäveleLuonnossaUlkoileLuePuuhaile. Ha. Haha. Niinhän minä nytkin olen tehnyt. Tai siis...tiennyt että pitäisi. Jos ei pysty työhön, mutta ei pysty työttömään elämäänkään, niin mitä sitten? Sitten...on kai vaan elämään kykenemätön. Minä ehkä olen.

Päätä särkee. Menen nukkumaan.