Tänään halusin jälleen syödä kaikki maailman ruuat ja olla samalla syömättä mitään. En päässyt sängystä ylös ennen puoli yhtä, mikä ei sekään enää ole suurikaan yllätys. Puhelin korvalla kuuntelin virastopuhelinten jonotusmusiikkia, jossakin unen ja todellisuuden rajamailla, itku kurkussa ja epätoivo vatsassa. Sanoin ilkeästi sairaanhoitajalle, se tuli luontevammin kuin itku, ja sain vihdoin vaatimani tutkimusajan juhannuksen jälkeiselle viikolle. Psykiatrille soitin toisena puhelinaikana, pitkästä aikaa oma-aloitteisesti. Kinusin rauhoittavia, sainkin. Nukkumista varten, ja ehkä hieman päivittäisiä ahdistuskohtauksia. Vähintään ovat varalla, jos asiat menevät niin huonoksi, ettei enää ole muita mahdollisuuksia. Viimeistä en kertonut, tietenkään.

Soitin töihin, etten tule. Netistä tulostin artikkelin mahasyövästä. Riitelin puhelimessa. Join siideriä. Nukuin, kunnes mies tuli töistä. Ei se taaskaan kysynyt mitään. Hyvä kun puhui. En ehkä jaksa enää kohta tätäkään. Rakkautta ilman vastavuoroisuutta. Itseni välittämistä rikki.

Välillä päätän nousta, ottaa itseäni "niskasta kiinni", olla vajoamatta enää, hakematta rauhoittavia, toimivani normaalisti. Mutta ei se olekaan enää minusta kiinni. Olen väsynyt. Enkä jaksa nousta yhtä tarmokkaasti kuin ennen. En halua vajota, mutta kysyykö kukaan minulta? Olin jo hyvää matkaa parantunut, parantumassa, rakkaudesta voipunut, elpynyt, kukoistava. Mitä sitten tapahtui? Miksi kukaan ei uskonut, että en kestä tätä "kuntouttavaa" kesää ilman mitään tai ketään?