Tänään olen kiusannut itseäni miettimällä erohetkeä. Että voisiko kaikki olla vain suurta pahaa erehdystä; eihän kumpikaan loppujen lopuksi ääneen maininnut eroa tai erohalua konkreettiseksi. Kaikki vain...tapahtui. Mutta jos rakkautta ei kerran toiselta puolelta ole, on asia minun mielestäni konkreettinen ja selvä. Vaikka kyllä minä miehen ottaisin silti takaisin, jos se haluaisi palata, ottaisin heti. Säälittävää.

Itseään on helppo piinata myös pienillä yksityiskohdilla vallinneesta hellyydestä ja muistoista, niistä joita luulin rakkaudeksi. Täydellisen turhaa masokismia kaiketi.

Ärsyttää, että aloitin blogini pitämisen ihan väärään aikaan. Nyt tämä on eroblogi. Satutetun sielun nyyhkytysblogi. Mutta mistä sitten olisin kirjoittanut? Erosta riippumattomasta normaalimasennuksestani? Fyysisestä kivusta? Syömisvammaisuudesta? Eksistentiaalisesta kriisistäni, joka (jälleen) eron myötä sai vain lisää tulta liekkeihinsä? Elämästäni. Olisiko se yhtään sen mielenkiintoisempaa; kipua se olisi silti täynnä aivan julmetusti. Jos erosta toipuminen kestää kolmanneksen siitä, mitä suhde, on tilitystä luvassa vielä useita kuukausia. Tosin enhän minä usko, että tästä erosta toivun koskaan. Eihän sitä ihminen pysty valitsemaan, ketä sitä ihan oikeasti ja todellisesti rakastaa.

Puolen tunnin päiväunet sain puristettua. Ei auta, on yritettävä hymysuin leikkiä juhannusta ystävälle. Nyt selvisi sekin, miksen lapsena koskaan nähnyt tulevan siippani kuvaa unessa, vaikka kukat joka juhannus kerättiinkin tyynyn alle.