Ihmiset alkavat pikkuhiljaa palata kaupunkiin ja aloittaa arkensa. Niin minäkin olen saanut seuraa. Tartun siihen kynsin hampain, sillä hulluksi tulemisen tunne, paniikkikohtauksenomaiset pään räjähtämiskohtaukset lisääntyvät yksinäisyydessä. Tulen helposti riippuvaiseksi seurasta kun huomaan, että se on parempi kuin yksin. Että yksinäisyydessä kaikki moninkertaistuu ja haitallinen käytös tuplaantuu. Silti minulla on liian vähän ystäviä tämän kylmän kaupungin sisällä. Miten aikuisena ystävystytään? Onhan se mukavaa, että on vanhoja ystäviä ympäri Suomea, mutta silloin kun oma elämä on sosiaalisilta kontakteiltaan juuri ystävyyssuhteiden varassa, eikä omista parisuhdetta (jolloin ystäviä ei enää aina kaipaakaan niin lujaa), kaipaa myös ystäviä läheisyyteensä, ei tietoa, että heitä asuu jossakin kahdensadan kilometrin päässä. On mielestäni aika onnekasta, jos onnistuu oppikirjamääritelmän mukaisesti löytämään ystäviä harrastuksista. Pah. Onpa oltava aika kiinteämuotoista harrastusta ja pienet piirit, että kaupungeissa tämä onnistuisi. Kaiken lisäksi köyhät opiskelija/työkyvyttömyyseläkeläiset eivät harrasta, paitsi ehkä yksin.

Eilen vietin päivää ystävän kanssa. Ja iltaa. Virkistävää vaihtelua. Elokuvana oli kehuttu ja Oscarilla palkittu Juno.

the-juno-movie-poster_292x410.jpg

En yleensä pidä komedioista. Inhoan parisuhde-kermakakku nauruhömpötyksiä. Mutta Junon kaltaiset mustan huumorin kaltaiset komediat ovat virkistäviä, sellaiset, joissa komiikka on harkittua ja kunnollisen juonen sekaan pilkottua. Eipä tämä nyt elämää suurempi elämys ollut elokuvana, mutta mukava ja viihdyttävä nautittavaksi siiderien kanssa.

Siideriä tai ei, yksi unilääke tai ei, en ole nukkunut kuin neljä tuntia yöllä. Päätä särkee väsymys, mutta sängyssä makaaminen ei tuo unta. Alan olla kyllästynyt kesäni yksityiskohtiin, samoina toistuviin omituisuuksiini. Mietin parhaillani, miten pääsisin luistamaan ensi viikon töistä. En olisi ollenkaan fyysisesti enkä henkisesti kykenevä niihin. Ja toisaalta mietin, miten pirun laiska ihmisen pitääkään olla, että koittaa paeta vähäisintäkin työrupeamaa. Laiska, ilmeisesti. Olen jo noin neljä päivää katsellut ohikulkiessani olohuoneeni lattian auringossa kiilteleviä siideritahroja, muistona ystävien kanssa vietetystä illasta. En ole pyyhkinyt niitä vieläkään. Jos takki naulakossa tippuu, en jaksa sitä nostaa. Kotini onkin ollut oikein siisteyden riemuvoitto näinä kesäkuukausina. Laiskuutta, masennusta vai aloitekyvyttömyyttä, siinäpä sitä sitten pohditaan...