Takana on kymmenen tunnin työrupeama, mikä tässä väliaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen ihmemaassa on melkoinen saavutus. Vielä en tiedä, miten jaksan koko loppuviikon näin henkisesti ja fyysisesti kuluttavassa työssä. Toisaalta saan syyttää vain itseäni ja haluani pelastaa kaiken ja kaikki. Ja kunnianhimoani. Omia voimavarojani vain en ollut ottanut huomioon...

Itkettyäni illan jaksamattomuuttani ja pyörittyäni ensimmäisen tunnin yöllä hereillä pelkkien työasioiden pyöriessä päässä päätin, että tutkinnostani huolimatta voisin olla täysin onnellinen ja onnellisempikin asiakaspalvelutyössä vaikkapa kaupan kassalla. Ei ehkä kovin kunnianhimoista, ehkä säälittävältäkin kuulostavaa, mutta ehkäpä se sopisi juuri minun pääkopalleni, tällaisille alituisesti stressaaville, ylihuolehtiville aivoille. Nuorempana tein jonkin aikaa asiakaspalvelutyötä simppelissä työpaikassa ja se oli ehkä elämäni huolettominta aikaa: työt olivat töitä, niitä ei tarvinnut tuoda kotiin tai aivolohkon sopukoihin öitä valvottamaan. Antaako kunnianhimoni ja LaupiasSamarialainen -syndroomani periksi, onkin sitten toinen juttu. Pidän tästä työstä, mutta se kuluttaa. Varsinkin kun itse en ole yhtään kokonainen nyt: miten voin huolehtia muista, kun oma elämäni on ollut monta vuotta kuin yksi suuri vitsi?

Ainakaan en ole ehtinyt tänään ajattelemaan. Miten voisinkaan, kun joka hetki on juostava? Ehkä se on hyvä. Ehkä se on helpotus, en tiedä. Olen viime aikoina saanut useamman kuin yhden ihmisen itkemään sitä, että he eivät osaa auttaa tai vierestä katsoa kun heitän elämäni hukkaan, itse istuessani sisällä itkemässä eloni surkeaa tilaa ja elämän juostessa rappukäytävässä ohitseni. Onko tämä sitten sitä elämää? Työtä ja mukaolemista? En tiedä, minulle se ei riitä.

Työ on hyvä kulissi. Olen hyvä näyttelemään silloin kun on pakko. Ihana kesä! Ihan ilma! Mikä onni ja autuus! Ja olen ahkera, terve ja hyvässä kunnossa! Ja ennen kaikkea, olen normaali!  I-ha-naa.

Koitan jaksaa tämän viikon, sitten pääsen taas hetkeksi olemaan työkyvytön.