EdvardMunchTheScream.jpg Edvard Munch

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Tätä se voi kai parhaimmillaan olla. Välillä on käytävä osastolla teko-olemassa, elämässä epätodellisten aikataulujen tilanteiden työvuorojen vuorokausirytmien kanssa, tai kokeiltava jälleen uutta toimimatonta lääkettä ja vannoa, että placebovaikutus on parempi kuin ei mitään. Tätä tämä kai sitten on.

Sanovat, että kun masennuksesta alkaa toipua, alkaa elämänhalukin taas palata, ja oikeasti alkaa ymmärtää niitä pieniäkin ilon aiheita. Entä jos masennuksesta ei parane? Kuka sanoo, että se on edes todennäköistä? Olen jo nyt aikuinen jota kohdellaan lapsena, sillä mielivammaisia voi ihan hyvin tytötellä nelikymppisiksi asti ja heille voi puhua alentuvaan tietävään lässyttävään sävyyn. Heitä voi hoivata kuin vauvoja, omahoitaa, vierihoittaa, pakkohoitaa, hoitaa. Puhua heistä kokouksissa ja toimistohuoneissa ja papereissa ja virastoissa. Aikuisia lapsia, elämään kykenemättömät, hah! Ollaan muka myötätuntoisia, tiedetään että masennus on sairaus siinä kuin muutkin, mutta samalla hiukan säälitään ja ala-arvostetaan. Raukat.

Kun ikä pyörähtää kolmenkympin paremmalle puolelle, ei työhön palaamista enää juuri edes ajatella. Jos on siihen asti hivutellut valtion varoilla, pysynyt jokseenkin poissa jaloista, eipä sitä enää, vanha ihminen. Sitten käydään sossussa ja Kelassa ja hankitaan koira kissa kani (koska eläin tuo sisältöä elämään, pakottaa heräämään aamuisin, on ystävänä yksinäisyydessä, terapiahoitaa), joille ostetaan Euroshopper kissanhiekkaa kuivamuonaa sitten kun itselle on varaa enää olueeseen.

Ja sitten ihmetellään pohditaan kummastellaan, mistä ne laitapuolen kulkijat sossupummit kapakan vakioasiakkaat tulevat. Menisivät töihin, hemmetti soikoon!

Siis ahdistaa. Eilen paniikkikohtaus kaupungilla. Koko keho tärisee särkee itkee muutenkin. En tiedä, väsymystä, huonoa kuntoa, psykosomaattista oireilua, vai kaikkea yhdessä. Tunne, että kuolee. Niinhän sitä kuulemma, kun saadaan niitä kohtauksia.

Parantuminen, kyllä kiitos ja hyvä mieli ja onnellisuus päälle! Mutta jos nyt oikeasti, ihan ihan oikeasti ja tilastojen valossa, ajatellaan, niin kuinka todennäköistä se oikeasti on? Ja minut pitäisi hirttää kun ajattelenkin tällaista vaihtoehtoa, eihän se käy, se on kiellettyä. Ei kaikesta voi puhua.