Joka aamu herään siihen kamalaan jyskyttävään tunteeseen, ettei elämällä ole tarjota minulle mitään. Eikä minulla sille. Makaan sängyssä hiljaa ja kuuntelen talon ääniä, ulkoa kantautuvaa elämää, autoja, askelia, sadetta, ja koitan jotenkin selittää ahdistustani konkreettiseksi, löytää syytä, muuttaa tunteeksi. Enkä pysty. Olen turta ja tunnoton. Ahdistus ja masennus vain ovat, kiinni jänteissä, luissa, virtaavat suonissa. Ne ovat. Enkä minä tunne mitään. Enkä tiedä miksi. En kestä tätä.

Tänään mietin vanhempiani, joiden elämä on itsestäni aina tuntunut jopa liiankin turvalliselta, seesteiseltä ja pysähtyneeltä. Mutta he ovat onnellisia. Heillä ei koskaan ole hetkiä, jolloin istuisivat turhautuneena ja miettisivät, mitä tehdä. Heillä ei koskaan haluamattaan ole tyhjää tekemättömyyttä, jolloin levottomuus valtaa mielen ja kehon, sellaista kuin minulla. Pienenä uskoin, että kun sitä kasvaa aikuiseksi, sellainen "äiti, keksi mulle jotain tekemistä" -oleminen loppuu, että itsekin osaa sitten täyttää päivänsä, että aikuisilla on aina jotain tekemistä johon turvautua, kun pelkkä oleminen on liikaa. Eipä se sitten minulla loppunutkaan. Ei aikuisuus tuonut ratkaisuja. En ymmärrä. Eiväthän vanhempanikaan työssäkäymisen lisäksi täytä päiviään kalenteriaan tuntejaan kiireisten city-ihmisten tavoin miljoonilla harrastuksilla, mutta silti heillä on aina puuhaa. He voivat päivän jälkeen tyytyväisinä istahtaa television ääreen ja huoahtaa. Olipa päivä! Ja huomenna toinen. Ja nukahtaa päivän rasituksista tyytyväisinä rakkaansa viereen. Miten he sen tekevät? Miten muut ihmiset sen tekevät? Miten jotkut osaavat elää, mutta toiset eivät? Miksi kaikkein yksinkertaisimmalta tuntuva, se joka pitäisi ihmiseltä tulla vaistonvaraisesti ja verenperintönä, elämisen taito, on kuitenkin minulle se kaikkein vaikein ja hankalin? Emmi sai aina koulussa hyviä numeroita, Emmi onnistui aina kaikessa, Emmillä oli kaikkea tarpeeksi ja paljon, mutta: Emmi ei ole koskaan osannut elää.

Huomenna aloitan jälleen opinnot loman jälkeen. Lääkäri kirjoitti minulle sairauslomaa kahdeksi viikoksi ja antoi minulle valtuudet miettiä, käytänkö sitä vai en. Elän hämmentävää kautta. Kaikki tuntuu jälleen kovin raskaalta ja silti joka toinen päivä olen varma, että vain kuvittelen kaiken. Että olen laiska ja saamaton, eikä tämä oikeasti ole enää edes masennusta. Ehkä olen vain tottunut olemaan sairas, siitä on tullut identiteettini, ehkä en osaa enää muuta. Mitä enemmän sairastamista mietin ja mitä helpommin sen itselleni myönnän, alan myös yhä enemmän pelätä, että se invalidisoi minut loppuelämäkseni. Muutama vuosi sitten vielä ehkä uskoin paranevani. Nyt viljelen sanoja JOS ja EHKÄ, ja ikuinen työkyvyttömyys tuntuu realismilta.

Olen aina inhonnut sanontaa "ihmisellä on vain yksi elämä, eikä sitä saa tuhlata". Nyt olen alkanut miettiä asiaa toisin. Niin paljon minä voisin kokea, tuntea, nähdä. Tuntea. Ja näin minä sitten olen asian ratkaissut: kohta vuosikymmenen olen istunut neljän seinän sisällä ja miettinyt samoja asioita.