drowning.jpg

Olen kivuliaan tietoinen siitä, että toimintamallieni ja kesän aikana tarttuneiden haitallisten, tietyllä tapaa itsetuhoisten, käyttäytymistapojeni on muututtava ennen kuin kykenen jatkamaan opintoja ja elämää. Se muuttaminen vain on vaikeinta. Nukkumattomuus tekee tuhojaan ja turhautuneisuus vaivaa. Kun vuorokaudessa valvoo lähes 22 tuntia, ei millään riitä kekseliäisyyttä eikä keskittymiskykyä minkäänlaiseen järkevään toimintaan. Eikö tästä tahmeasta pysähtyneestä elämästä pääse rauhaan edes öiksi? Positiivista kyllä, olen "joutunut" elvyttämään lukuharrastukseni ja elokuvaharrastukseni. Ja jopa nauttinut niistä. Mutta tällä hetkellä olen jo ajautunut siihenkin pisteeseen, että tekisin mitä tahansa kunnon yöunista tai jostakin muusta puuhasta, ja olisin lukematta yhtään mitään tai katsomatta yhtään mitään. Olen täynnä. Kaikkea.

Ystävät pahoittelevat, etteivät ole pitäneet yhteyttä. Ei se mitään, minä ymmärrän. Tai en, en ymmärrä, tajuan kyllä, mutta en ymmärrä. Tajuan, etteivät jotkut jaksa toimia masentuneen turvaverkkona, eivät jaksa toimia henkirenkaina ja kuunnella synkkiä kuvauksia elämästä, jota eivät täysin ehkä käsitä. Mutta en voi ymmärtää. Minulla eivät edes yhden käden sormet riitä laskemaan, kuinka monen masentuneen tai muulla tavoin mielenterveysongelmaisen tai muuten ongelmaisen ystävän tukena olen ollut roikkuessani samalla oman masennukseni aallonpohjalla. Soittanut tarkistaakseni onko toinen elossa. Kuunnellut toisen itkua keskellä yötä, ja heti puhelun perään itkenyt omaa elämääni. Sitä jaksaa, kun toinen on tärkeä. Tai sitten sitä ymmärtää paremmin, kun itse tietää. En halua kunniaa tai laupiaan samarialaisen leimaa. Koitan vain ymmärtää ymmärtämättä. Tajuan kuitenkin.

Koitan jatkuvasti uskotella itselleni, että olen edelleen normaalielämän rajoissa. Että alkoholinkäyttöni on edelleen ok. Että elämäntyylini kesällä on jotenkin vielä selitettävissä. Että kaikki vielä selviää ja opinnot muka muuttavat kaiken. Syksy näyttää miten käy. Ehkä olisi kuitenkin ymmärrettävä jotakin läheisten kasvavasta huolesta. Mutta minä vakuutan ja vakuutan, että kesä pyhittää kaiken. Syksyllä meno on eri. Sitä minä rukoilen. Siihen on pyrittävä. Mutta pystynkö minä siihen?

Ennen olin ärtynyt, kun ihmiset näyttivät huolensa ja kertoivat sen suoraan. Vuosikausia hoin, että hoidan omat asiani ja tiedän kyllä heidän huolensa, vaikkei sitä koko ajan hoettaisikaan. Mutta nyt minua ärsyttää, kun ihmiset ovat hiljaa. Katsovat silmiin, mutta sulkevat suunsa ja kääntävät päänsä pois. En enää tiedä, onko huoleen syytä vai ei. Tai tiedän, mutten anna itseni uskoa. Eihän kukaan sano mitään.

Haalin ympärilleni materiaa, kirjoja ja elokuvia, jotta tuntisin olevani elossa. Vain aineellinen ja kosketettava tekee elämästäni todellisen.

Syksy. Aina minä odotan jotakin. Sitten kun. Jos kun. Jos ei siihen mennessä. Ja aina tulee uusi raja, ja uusi odotus. Ja uusi hetki korjaantua. Enkä koskaan onnistu. Korjaantumaan.