On kovin vaikeaa pitää paranemismotivaatiota yllä kun mikään ei elämässä tunnu hyvältä. Mielestäni masennuksen hoidossa suurin paradoksi on aina ollut se, kuinka paljon masentunut ihminen joutuu taistelemaan saadakseen hoitoa, täyttämään lappuja saadakseen toimeentuloa, järjestelemään, hoitamaan asioita, rehkimään, vaikka on siinä kunnossa, että ei pysty työhön, normaaliin eikä epänormaaliin elämään, saati sitten kaikkeen tuohon hoitojärjestelyjen vaatimaan rumbaan. Omalla kohdallani hoitomotivaatiota syö vielä oma epäuskoni hoidon onnistumiseen tai paranemisen mahdollisuuksiin, kun vuosikausien kokeilut eivät vielä koskaan ole tuottaneet tulosta. Silti pitäisi jaksaa uskoa. Olla paranemismyönteinen. Koska "masennus se vain on, joka tuon merkityksettömyyden tekee".

Puhun muille kovin viisaasti artikuloiden omasta tilanteestani. Että harkitsen vaihtoehtoja ja otan kaiken tulevan tyynesti vastaan. Ja paskat. Oikeasti olen hukassa epätoivoinen ilottomuuteen kadonnut kroonikko, joka ei osaa päättää mitään eikä varsinkaan olla stressaamatta. En minä enää tiedä mikä olisi minulle hyväksi, enkä usko niitä, jotka luulevat tietävänsä.

Eilen yöllä nukuttuani humalaa pois kaksi tuntia, jonka jälkeen heräsin jälleen väsyneenä punaisin silmin valvomaan, olisin voinut lausua useammankin blogikelvottoman manauksen. Tuntuu että kroppa hajoilee jo pelkkää unen puutetta, jota eivät mitkään kemiat poista. Ensi viikon lääkäriaika tuntuu ahdistavalta ja samalla pelastavalta. Odotan kuitenkin vielä sellaista aikakautta ja ihmettä, että tapaisin sellaisen lääkärin, jonka asenne mielenterveyspotilasta kohtaan ei olisi alistava tai säälivä, vaan vertaisen aikuisen ihmisen asenne.

Olen viime viikkoina ajatellut tahtomattanikin paljon miestä. Ja sitä kuinka hyvin voin hänen kanssaan. Enää en itke, kaipaus vaan viiltää kipuna ja hengenahdistuksena. Enkä edelleenkään pysty puhumaan erosta kenenkään kanssa.

Olen loppu ja pohjalla. Tämän pahemmaksi ei suoraan sanottuna voi enää elämä mennä. Elämä?