Minun pitäisi pysyä alati liikkeessä, jos en haluaisi lamaannuksen iskevän. Kun hetkeksi pysähdyn, tuntuu kaikki mahdottoman hankalalta nihkeältä väsyttävältä, pelkkä blogin päivityskin. Tänään pääsin kaupungille tuulettumaan parin sisätiloissa ja yöpuvussa vietetyn päivän jälkeen. Nyt olenkin jälleen ihan tööt ja tuntuu kuin päivää olisi jo kestänyt ikuisuus, ja että kuin sitä olisi, huoh, jäljellä vielä toinen samanlainen ikuisuus. Voi kuinka ihanaa olisi pitkästä aikaa saada nukkua kunnon yöunet. Kymmenen tunnin virkistävät unet. Ilman Imovaneja, Oxamineja tai alkoholia. Ilman ajatuksia. Turha toive kaiketi.

En oikein osaa vieläkään olla mitään mieltä sairaslomastani. Kaikilla muilla siitä sitten näyttääkin olevan mielipide. Itse olen aika tehokkaasti koittanut sulkea koko tulevaisuusskenaarion mielestäni, kaikki ikäloppu-eläkeläinen-työkyvytön-vanha piika-surkea ihminen-ei koskaan omistusasuntoa tai tutkintoa -ajatelmat. Välillä onnistun, välillä en. Nyt tuntuu, että Seronilit ovat päinvastoin avanneet kyynelkanavani, turrutettuaan ensin niin kauan. Itkua tulisi joka välissä ja joka asiasta, ja oli oikeastaan saavutus huomata, ettei sellainen ole normaalia tai tavallista. Seronilin nosto on aiheuttanut myös kummallisia sähköiskun kaltaisia sätkyilykohtauksia. Unta en tosiaan saa, ja se jos mikä on paskaa. Miten musta tuntuu, että silloin kun en mielestäni tarvinnut apua, sitä tarjottiin joka tuutista, ja nyt kun sitä rukoilen ja pyydän, ei kukaan tajua ahdinkoani? Lääkäriin on vielä viikko. Pitkä pitkä viikko.

Joku ikäkriisikin pukkaa, vaihteeksi. On merkillistä, kuinka olen unissani (silloin kuin sitä harvinaista herkkua saan) palannut lapsuuteen, kuinka herätessäni luulen rappukäytävän ääniä keittiössä kolisteleviksi vanhemmikseni, kuinka herätessä myös seinä on väärällä puolella, koska jotenkin olen heräävinäni lapsuuden kodissani. Vaikka olen sikäli onnellisessa sijassa, että lapsuuteni oli ehkä maailman rakastavin, välittävin ja ihanin, lapsuuteeni ei liity suurempia traumoja ja olen edelleen läheinen lapsuuden perheeni kanssa, ei minulla siltikään ole mitään haluja olla jälleen lapsi. Taantua. Siitä unet ja tuntemukset eivät voi kertoa. Olen tyytyväinen aikuisuuteen, vaikka "oikeaksi aikuiseksi" en kai kasva koskaan. Aikuisuus kun sisältää mielestäni sellaisetkin asiat kuin itsestään huolta pitäminen, vastuullisuus ja elämisen taito. Ja olenhan minä sentään jo asunut useammassa asunnossa yksin, ja jummijammi nyt se seinä on väärällä puolella ja vanhempani keittiössä.

Eilen yrittäessäni nukkua, huomasin jälleen kerran olevani sellainen ihminen, joka voi(si) tulla hulluksi pohtimalla ikuisesti ratkaisemattomia eksistentiaalisia kysymyksiä. Minua vaivaa ajatus kuolemasta. Tai sen jälkeisyydestä. Yhtä lailla kuin tästä elämän merkityksettömyydestä. En kestä näitä ajatuksia. Voisin niiden vuoksi juosta pyöreässä huoneessa nurkkaa etsien ikuisuuden tai hakata päätäni niihin pehmustettuihin seiniin. En minä tiedä mikä minut tekisi onnelliseksi. Tekisikö lopulta mikään? Rakkauden luulin olevan pelastava voima, mutta enää en jaksa uskoa siihenkään. Voi kun saisi joskus katsoa toisen silmillä, ajatella toisen aivoilla, nähdä millaista on olla onnellinen ja tuskaton! Ymmärtää edes hetken verran tätä järjettömyyttä. Levätä.