2401948868_19bdf88eec.jpg?v=0Täältä.

Hitto että ärsyttää olla näin angst. Mutta olen. Elämä on paskaa. Olen siellä mustassa, josta ei näy valoa. Parempaa päivää ei tule. Vihaan itseäni. ...ja kaikki muut kliseet perään. Masennus taannuttaa minut teiniangstailun parhaimpiin päiviin, koska silloin vain MINÄ olin oikeassa ja MINUN maailmantuskani oli oikeaa. Siihen ei ollut vastaan väittämistä, koska teininä MINÄ olin oikeassa.

Päätös opintojen jättämisestä toistaiseksi kesken (taas) ja sairaslomalle jääminen on ollut minulle isompi asia kuin moni pystyy ymmärtämäänkään. Sitä sitten olen märehtinyt ees ja taas koko viikon. Ja olen antanut uupumuksen vyöryä koko painollaan ylitseni. Maanantain istuin sohvalla itkien, tiistaina olin hereillä kokonaiset neljä tuntia koko päivänä, koska koko todellisuus tuntui liian raskaalta kestää ja aina kun heräämistila lähestyi, otin lisää nappia naamaan ja vaivuin levottomiin varjoelämäni uniin. Tänään...Tänään olen maannut ja iloinnut siitä, että on "pikkulauantai" ja "luvallinen" päivä tarttua illalla siideriin. Ja minä inhoan tällaista elämää. Jossa todellisuus on niin paljon liikaa, että se on turrutettava jollakin keinotekoisella. Että hereillä tai selväjärkisenä on liian kauheaa olla. Liian ahdistavaa olla.

Enkä minä edes tiedä, mikä minua tässä olemisessa ahdistaa. Ei se opiskelujen jatkaminen olisi ollut yhtään parempi, kun en jaksanut siellä edes takapuoltani tuolista nostaa tai puhua ihmisille. Ei se ole parempaa täällä yksinkään, kun koko ajan itkettää eikä jaksaisi edes omaa seuraansa. Tunteja on liikaa, tunteja vailla merkitystä, tikittäviä, rasittavia tunteja. Tässä kehossa, tässä mielessä, tässä todellisuudessa.

"Mene vaikka kirjastoon. Tai kahvilaan. Lue. Tee käsitöitä. Nauti, että saat vain olla. Ulkoile." Joo-o. Menen kirjastoon, tulen takaisin. En pysty lukemaan mitään. Menen kahvilaan, juon kahvini, tulen ulos ja ahdistaa. Teen käsitöitä, en pysty keskittymään, alkaa itkettämään. "Vain olemisesta" ei voi nauttia. Inhoan ulkoilua, koska joka kerran kun astun ovesta ulos, sydämeni meinaa pysähtyä kylmyydestä.

Lääkäriin on vielä viikko. Viikko! Ja tapahtuuko sittenkään mitään? Haluaisin kelata päiviä, mutta en tiedä minne suuntaan. En muutenkaan ole enää aina perillä, mikä päivä kulloinkin on. Olisivat olematta. Angst. Angst.

Olen todella väsynyt.