Päivitys tökkii, koska kaikki tökkii. Hassua huomata miten sitä ovatkaan tavoitteet vuosien varrella muuttuneet: ennen sitä odotti akateemista uraa ja puhtoista pullantuoksuista perhetulevaisuutta, nykyisin hurraa ja iloitsee, jos saa hiukset pestyä tai jopa parhaina päivinä osallistuttua sosiaaliseen elämäänkin.

Viikonlopun hengitän ystävien kautta, niiden muutaman, jotka vielä jaksavat toimia hengityskoneenani. Pelottaa kuitenkin, milloin hekin lähtevät. Niin kuin kaikki ovat aina. Ei kukaan voi jaksaa toimia toisen keuhkoina, sydämenä, maksana, henkenä kovin pitkään. En minä ole viikolla iloinen. Silloin olen aina yksin. Viikonloput jaksavat vielä antaa potkua sydämelleni. Jaksavat todella, vaikka puhuisinkin outoja, vetäisin unilääkkeitä ja makaisin reporankana sohvalla. Silti. Ystävät.<3

Olen juossut lääkäreillä, sairaanhoitajilla, yrittänyt jaksaa taistella edes tämän kerran vielä. Välillä joku on soitellut puolestani. Vasta nyt kun kaikki on jo huonosti, saan kuulla että sairaanhoitaja voisi jopa tulla kotonani käymään. Hoitohenkilöt ovat soittaneet minulle! Mitä ihmettä?! Miksi ei kukaan ole kertonut, että on muitakin vaihtoehtoja kuin itkeä kituuttaa väsyä kirkua yksin kotona, kun ei jaksa nostaa puhelimenluuria, tai sitten olla aktiivinen masentunut, ei edes oikeasti masentunut, kun jaksaa soittaa käydä tavata.

Lääkkeitä lisää. Eri lääkkeitä toisia tehostamaan ja eri annoksia tehostusta nostamaan. Tarvittavia lääkkeitä. Unilääkkeitä ja rauhoittavia. Ihan kiva kuulla, että lääkäreillä ei ole muita vaihtoehtoja tarjottavana. Inhoan ajatusta, että olen kemikaaleilla kyllästetty. Miten sitä enää voi luottaa mihinkään, omiin tunteisiinsa, omaan kehoonsa, omaan itseensä? Onko minussa koskaan muuta ollutkaan kuin masennus ja sairaus, ovatko lääkkeet parannuskeino sairauteen nimeltä Emmi?

Huomenna sain keskusteluajan. Tiedän miten sellaisten kanssa käy. Yhtäkkiä ajanmyötä ne alkavat ahdistaa. Enkä minä jaksa enää puhua. Sanat vilisevät, ajatukset myllertävät, mennyt ja tuleva ja nykyinen sekoittuvat ja uni ja valve jylläävät pääni sisällä. Mutta mitään ei tule ulos. Tai jos tulee, ei se tunnu merkitykselliseltä.

Eilen nukuin koko päivän. Suurin saavutus oli vaeltaa matka sängyltä sohvalle ja jälleen takaisin. Tänään on ollut vähän helpompi. On ollut pakko. Pakko mennä lääkärille. Pakko mennä kauppaan. Pakko.

Ärsyttää, kun kukaan ei tarjoa ehdota mainitsekaan osastoa, päiväosastoa, terapiaryhmiä, mitään. Silloin kun en niitä halunnut, piti niissä rampata koko ajan. Ja jos motivaatio ei korreloi tarjotun toiminnan kanssa, ei silloin pitkälle pötkitä.

Jännitän, millaisena herään huomenna. Alan taas epäillä olevani maanisdepressiivinen. Voi pahka.