Olen ollut paossa, enkä ole siksi kirjoittanut. Lähdin muiden hoiviin lähes viikoksi, pakoon elämää ja itseäni sekä sitä, mitä tästä kaikesta on tullut. Viime viikko oli katastrofaalisen lähellä pohjaa. Säikähdin ja halusin turvaan, vaikkakin sitten epätodelliseen lillumiseen, muiden elättinä lojumiseen ja huolenpitoon. En ole viikkoon tehnytkään muuta kuin maannut, syönyt ja itkenyt. Ajatellut ja maannut. Maannut. Tarkemmin kuvailematta ja antamatta suurempia sosiaalipornon täyttämiä kuvia elämästäni, oli masennukseni viime viikolla vaihtunut tilaan, jossa oli mahdotonta olla. Mustan ja harmaan eri sävyjä. Epätoivoa ja epätodellista olemista. Vähän muistikuvia, paljon typeriä tekoja. Yksi reissu päivystykseen juomaan lääkehiiltä, monta reissua lääkärille itku kurkussa ja tutisten. En ole vielä ns. osastokamaa lääkärin näkökulmasta. Vasta jos tilanne vielä yhtäään huononee. Lisää lääkkeitä ja eri lääkkeitä. Vieroitusoireita ja sivuvaikutuksia yhdessä. Mutta tässä minä taas olen. Kotona. Yksin. Valmiina johonkin ja epävalmiina mihinkään. Olemassaolo vihloo eikä ole yhtään trendikkään angstista. Tämä on helvettiä.

Viikon aikana kysyin useasti läheisiltäni kysymyksen, onko minun oikeasti mitään järkeä syytä mieltä enää jaksaa yrittää. Kun lääkärinkin sanoin "ikää alkaa jo olla sen verran", että parhaat vuodet elämästäni ovat menneet ja kun paranemiseen menisi siihenkin aikaa, olisin mahdollisen terveemmän elämän kynnyksellä täysin kokemattomana, tuntemattomana ja elämättömänä kohtaamassa enää muutaman rääpälemoisen vuoden elämästäni. Mitä tuhlausta. Ja kun ei se paraneminenkaan lopulta mene niin, että nyt minä päätän parantua. Sen olen päättänyt niin monesti. Ja ponnistellut. Ja halunnut. Ja jaksanut. Kunnes en ole enää ollutkaan omassa vallassani. Vaan luisun. Ja luisun. Eivätkä kynteni jaksa pitää kiinni mistään.

Elämääni ei todellakaan ole pariin viikkoon mahtunut kuin minä ja minäkeskeinen masennukseni. Ei ole ulkopuolta tai muuta maailmaa. Tai kai on. Välillä kuulen sieltä uutisia, juoruja baareista, terveisiä bileistä, opiskelukuulumisia. Ja sitten unohdan, että mitään muuta kuin nämä neljä seinää ja tämä kestämätön keho, onkaan.

Odotan joulua ja en odota. Toivon että se toisi jonkun maagisen keskeytyksen keskelle tätä päivien jatkumoa, mutta toisaalta olen ääristressaantunut edes ajattelemaan koko kulutushysteriaa.

On hirveää ajatella, ettei vuosiin muista yhtään päivää ja aamua, jolloin voisi rehellisesti sanoa tunteneensa itsensä energiseksi ja jaksavaksi, ettei mitään paikkaa olisi kolottanut tai mikään ei olisi painanut rintaa. Surettaa enemmän kuin koskaan, että olen tuhlannut elämäni näin. Että masennus on sen vienyt. En jaksa enää omaisten lailla uskoa parempaan. Heilläkin se taitaa olla "kiintiöuskoa". Koska niin on vain pakko ajatella. Sama kuin mantran lailla toistettu "HyväJumalaAuta.HyväJumalaAuta. HyväJumalaAuta." Kyvyttömyyttä pystyä hyväksymään vääjäämätön.

Pessimistisyyteni on mielestäni ansaittua. Katkeruutta, sanoisitte te. Ansaittua se silti on.

Päivystyssängyssä minä huomasin pelkääväni kuolemaa yhtä paljon kuin pelkään elämääkin.