Miten siinä nyt näin kävi? Olen koko viikonlopun haalinut tekemistä ja sysännyt väsymyksen taka-alalle. En ole jäänyt tuleen makaamaan. Olen viettänyt ulkoisesti normaalin ja sosiaalisiin normeihin hyväksyttävän viikonlopun. En ole kai itkenyt kertaakaan. Olen istunut iltaa kavereiden kanssa, jouluostellut, nähnyt muutaman tärkeän ihmisen, rämpinyt jopa lumimyrskyssä olemaan aktiivi-Emmi seinieni ulkopuolella.

Ja silti kaivertaa. Iltaa istuessa nauroin. Vaikka ihan oikeasti tuntui että olisin halunnut huutaa, repiä, potkia ja itkeä, kunnes keuhkoista ei enää tulisi pihaustakaan. En osannut nauttia kuin näennäisesti. Tulen iloiseksi, että näen ystäviä ja koska se on heille mukavaa. Itselleni ei mukavaa oloa näemmä saa millään. Mitä tämä pirunsielu tarvitsee tyydyttyäkseen?!

Ja johonkin on ilmeisesti satuttava fyysisestikin, että tuntisin edes olevani oleva. Tänään olen vain lillunut ja tuntenut olevani puolikas, tai olematon. Ehkä niillä minun vaivoillani siis sittenkin on tarkoitus. Tai sitten olen angsitinen masokisti, joka elää kivusta. No enkä. Voi kuinka vaikeaa on kuvailla, miltä minusta tuntuu. Ärsyttää, että lähimmäksi olotilaa pääsevät vain kliseemäiset sanat, jotka yököttävät jo itsessään nekin.