Huh. Olen ollut totaalisen väsynyt viikonlopun jäljiltä, jonka järjestin täyteen toimintaa osana suunnitelmaa "Emmi terveeksi vuoteen 20?? mennessä". Perjantaina hoidin asioita ja kahvittelin parin ystävän kanssa, joille näin ollen selvisi myös sairaslomani karvas totuus. Hyvin meni toistaiseksi kuitenkin. Lauantaina oli ystäväpäivä, jonka kunniaksi shoppailtiin ja kahviteltiin, ja illalla vietettiin elokuvailtaa. Niin ne nämä ystävät ovat ainakin toistaiseksi jaksaneet roikkua kintereillä, vaikka joutuvatkin kuulemaan mustaakin mustempaa huumoria päivystyksessä nautitun lääkehiilen mausta verrattuna suolen tyhjennyslitkuun tai muuta yhtä huvittavaa. Oli mukava päivä, vaan sunnuntaina valtasi totaalinen väsymys, joka ilmoitti, että kokopäiväinen puuhaaminen ei vielä ole vointini mukaista. Elokuvana katsottiin muuten tämä,

little_miss_sunshine_ver5.jpg

joka oli varsin piristävää komediallista draamaa kaltaiselleni mustan huumorin ystävälle.

Perjantaina ja maanantaina olin ravitsemusterpallani, joka muuten on ehkä maailman positiivisin ihminen ja jaksaisi uskoa parempaan huomiseen vaikka helvetin pimeimmässä kolkassa. Piristävää vaihtelua normaaliin hoitohenkilökuntaani. Edelleenkin uskon käyväni siellä turhaan, sillä ei naksahduksia päässä noin vain aiheuteta, mutta onpa jotakin tekemistä, ja toisaalta on mukava nähdä edes yksi nuori ihminen, joka ei vielä ole leipääntynyt työhönsä ja ajattelee potilaan etua.

Olen miettinyt, josko aloittamani antipsykootit ovat alkaneet vaikuttaa jollakin tavalla. Hallitsemattomia itkuTärinäHysteria -kohtauksia ei ole ollut vähään aikaan, eikä paniikkioireitakaan niin vahvana. Tosin olen koittanut edelleen välttää tilanteita, joissa tuollaisiin tuntemuksiin altistuisin. Toisaalta leijun ärsyttävän purevassa "hällä väliä" -olotilassa. Menen ja teen kuin kone, katson maahan enkä ihmisiin, en melkein edes tunne mitään. Ruoka-ahdistukset tai "liikaa tunteja päivässä" -ahdistukset kuittaan nopeasti rauhoittavilla tai unilääkkeillä, joten tilaisuutta käsitellä tunteita ei edes jää. Välillä kiemurtelen kuitenkin tuskaisena tietämättä mitä tehdä. Joukkoliikenteessä istuessani junan tai bussin penkillä, olen kuin ulkopuolinen. En voi käsittää, miten ne kaikki muut ihmiset voivat vaan istua siinä, lukea kirjaa tai vain olla. Minä olen kuin mykkäelokuvaan heitetty ainokainen äänen omaava ihminen, jonka tekisi mieli kiljua keskellä päivää lähijunassa. Onko tämä sitten edistystä vaiko ei?

Edelleenkään ei menee yhtään päivää, että voisin ajatella edes pitäväni elämästä. Edes pikkuisen. Jos uskoisin hindulaisuuteen, olisin edellisessä elämässäni ilmeisesti tehnyt jotain käsittämättömän pahaa. Lehmäksi ei synnytä tämänkään elämän ansiosta.

Tänään tuhlasin kaikki loput rahani puuttuviin joululahjoihin, apteekkiin, postiin ja tulostimen värikasettiin. Olipa jouluinen tunnelma rämpiessä sateessa. Tekisi mieli joka ilta juoda alkoholia sijaistoimintona kaikelle muulle, joka ei ole hyvä merkki. Koitan rajoittaa viikonloppuihin, jolloin alkoholi tosin saa minut vihaamaan itseäni. Absolutismi olisi näissä olosuhteissa varmasti oikea vaihtoehto, mutta ainoaa kivaa asiaa en elämästäni nyt luovuta. Kunhan pysyisi rajoissa. Edes.

Adventtikynttelikkö sanoi itsensä irti, vaikka vaihdoin siihen kaikki lamput. Kerpele. Piti sitten viritellä jouluvalosarjalla oma lasipurkkikollaasi, kelvatkoon sitten. Adventtisiivous jäi tekemättä ja pyykit pesen aina "huomenna". Joulukalenteri nojaa lattialla kirjahyllyyn, kun tilaa ei ole missään muualla (terveisiä Brimille, kyllä aikuisillakin on lupa kalenteriin;) Tyhjältä tuntuu tämä sairastaminen, kun päämääriä eikä tavoitteita ole missään. Parantuminen, tietysti, mutta jotenkin nyt junnataan kaiken hoidon suhteen paikoillaan ja ikään kuin odotetaan ihmettä tapahtuvaksi. Katsotaan nyt sitten, mitä viikko tuopi.