Olen ollut kipeänä, kuumeessa ja räkää ja limaa erittävänä huojupäänä. En ole pystynyt kuin makaamaan sängyssä, niistämään, yskimään ja taas makaamaan. Vähitellen alkaa onneksi helpottamaan, sillä sairastaminen on vienyt mielialankin alhaistakin alhaisemmaksi. On jotenkin surumielinen olo jatkuvasti. Ja ahdistunut. Ja sitten olen kärttyinen, mikä on ollut omiaan pilaamaan ainoat sosiaaliset hetkeni, joihin olen flunssani kourissa pystynyt.

Tämä Laupias Samarialainen -syndroomani alkaa todellakin uuvuttaa. On vaikea jaksaa itse, samalla kun koittaa korjata kaikkien muidenkin elämää. On alkanut tuntua siltä, ettei mitään tietä ulos nykyisestä olotilastani ole. Ei mikään hoitovaihtoehto tunnu hyvältä tai riittävältä. Olen aikamoisessa umpikujassa.

Eilen ärhentelin psykolle. Parin viikon päästä pidetään hoitokokous, jossa mietinnässä on juuri paikoilleen jumiutunut hoitoni sekä vaihtoehtoni, jos niitä enää on. Olen ihan valmis jättämään kaikki lääkkeet (unilääkkeitä ja rauhoittavia lukuun ottamatta), sillä onhan typerää syödä lääkkeitä vain siksi, että omaa jonkun F-koodin potilastiedoissaan. Jos lääkkeistä ei ole apua, jos ilman niitä on jopa parempi kuin kanssa, niin miksi pumpata itseensä turhia kemikaaleja. Lyrican ja Sepramin aloittamisen jälkeen itsetuhoiset ajatukseni ovat kasvaneet potenssiin sata, eikä hyvää oloa ole sen koommin näkynyt.

Eläkeläisenä olo alkaa puuduttaa päivä päivältä enemmän. Kuitenkaan en pystyisi töihin tai kouluun. Mitä sitten?

Ajatukseni kiertävät samaa rataa, eikä mikään koskaan muutu miksikään. Sanoin psykollekin, että hänen luonaan käynti ahdistaa, koska joka viikko minulla on kerrottavana vain samat asiat, koskaan ei "kuulu" mitään uutta, kaikki on jumissa ja jämähtäneenä, enkä minä jaksa ponderoida jatkuvasti samoja asioita pääsemättä mihinkään. Puhelinkeskustelunikin kutistuvat nykyisin hiljaisuuteen omassa päässäni linjaa. Toistelen anteeksipyyntöjä siitä, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Eikä täälläkään. En yhtään ihmettele, jos kukaan ei jaksa blogiani lukea. En minäkään jaksaisi. Tyhjäpäistä sanahelinää elämään kyllästymisestä.

Psyko kysyi, mitä tekisin hoitoni suhteen, jos olisin oikein rikas. No hankkisin terapeutin. Jonkun kunnollisen ja niin, etten olisi riippuvainen Kelan mielipiteistä tai siitä, olenko liian sairas kuluttamaan terapeuttiparan nahkasohvaa. Ja kokeilisin vaihtoehtohoitoja: hypnoterapiaa ja akupunktiota. Näiden jälkeen vasta luovuttaisin. Mutta koska köyhällä ei ole varaa kyseisiin hoitomuotoihin, luovutan jo nyt. Lyön hanskat tiskiin. En jaksa enää uskoa ihmeparantumiseen, on helpompi elää luovuttajan mielialoja.

Hiljaista ja liikkumatonta pahaa oloa. Minä todella alan hiljalleen luovuttamaan, tunnen sen.