Miksi jotkut ihmiset syntyvät sellaiseen todellisuuteen, jossa nenän muodolla, vatsamakkaroilla, länkisäärillä, pituudella tai vääristä kohdista törröttävillä ihokarvoilla ei ole paskankaan väliä? Jossa, hyvä on, joskus vähän häiritsee, kun hiukset taipuvat väärään suuntaan, tai housujen nappi tekee tiukkaa, mutta jossa oma kehollisuus ei kuitenkaan määritä ihmisarvoa. Ja miksi taas jotkut, kaltaiseni, ovat jatkuvasti sietämättömän tietoisia siitä, että koko syntymäkeho on väärä, että se ei ole sellainen, jossa minun pitäisi viihtyä. Ei vaikka kukaan ei koskaan olekaan provosoinut kyseistä ajatusta, vaikka olen ollut kaikille sopiva. Kaikille muille paitsi itselleni. Kuvotan itseäni. Se nenä. Se vatsa. Se pituus. Se luomi. Se ja se ja se ja se. Jotkut vain ovat kai vääriä itselleen ja muille.

Kehollisuus. En ole koskaan pelännyt kasvaa aikuiseksi. Haluan olla aikuinen, oman itseni herra, nauttia itsestäni ja ruumiistani. Mutta hitto kun jokin ylimaallinen saatanallinen voima on päättänyt, että haluan jäädä nukkumaan, mieluummin kuin pukea päälleni vaatteet ja elää ihmisten elämää.

Mielialat kulkevat edelleen vuoristorataa. Puolet päivästä menee masentuneena ja uupuneena sängyssä. Sitten nousen ja yritän jotain. Sitten en enää välitä. Ja kadehdin kaikkia ja kaikkea. Tunnen itseni huonoksi ja pinnalliseksi. Luulen osaavani oman taiteeni alan, ja joka kerran minut teilataan. Ensin itkettää, sitten naurattaa, ensin en jaksa puhua, sitten puhun kaksi tuntia taukoamatta. Ja järjestän. Järjestän. Järjestän. Emmi järjestää. Aina.

Ja tunnen viiltävää syyllisyyttä siitä, että annan läheisteni uskoa, että olen sairaampi kuin olenkaan. Ehkä olen vain omalaatuinen. Ja ehkä minun pitäisi vain olla valittamatta ja elää.