Minä en pidä  hautausmaista. Ja silti olen minäkin kävellyt Hietaniemen hautuumaan kamaria niin lukuisia kertoja. Katsellut muovin alle säilöttyjä kuvia menehtyneistä rakkaista. Lukenut hautakivistä kuuluisten suomalaisten nimiä. Minä en pidä hautausmaista. Kuoltuani haluan tuhkauksen. En tiedä, kuulunko silloin enää kirkkoon. Äidille olisi kova pala haudata minut jonnekin muualle kuin pyhään maahan.

Todellisuudessa pelkään kuolemaa. Vaikka niin paljon haluaisin olla olematta. Ne kerrat kun olen käynyt kuoleman portilla, olen huomannut haluavani elää. Vaikka syytä en tiedä. Onko se pelkoa tuntematonta kohtaan? Onko syytä elää tällaista elämää? Luin juuri lehtijutun, jossa lääketieteellisesti kuollut, mutta kuolleista herännyt nainen kertoi, ettei ollut nähnyt mitään valkoista käytävää, valkoista valoa tai muuta vastaavaa. Hän oli tuntenut vain käsittämätöntä rauhaa. Ei pelkoa, ei mustaa, vain rauhaa ja tyyneyttä. Olen kerran ottanut vastaan viimeisen ehtoollisen; minun piti kuolla. En kuollut. Pitäisikö kiittää jumalaa? Jumalaa, johon en enää voi uskoa. Pitäisikö olla onnellinen? En minä tiedä. En minä tiedä enää mistään mitään.

Tänään tapahtui ihme. Ehkä eilinen raivoaminen ja itkeminen psykolla oli edes jonkin arvoista: sain ajan toimintaterapeutille. Parin viikon päähän, mutta kuitenkin. Kävin vaa'alla sitten kolmeen kuukauteen. Sen jälkeen vedinkin rauhoittavia ja unilääkkeitä putkeen ja hain siideriä. En voi uskoa koskaan olevani kenenkään toisen ihmisen arvoinen, että kukaan löytäisi minusta elämänkumppania ja rakastettua, rakastaisi minua tällaisena virheineni kaikkineni. Olen niin sekaisin uskoni, ruumiini, ajatusteni ja elämäni kanssa, että mitä tahansa voi tapahtua.

Voinko olla oikeutetusti peloissani, vaikka en tiedä mitä pelkään? Elämää, kuolemaa, vai tätä lilluvaa olemattomuutta?

p.s. Allekirjoittakaa vetoomus eläkeiän nostoa vastaan. En ymmärrä, mikä tätä maailmaa vaivaa? Eikö nautinnolle anneta koskaan mahdollisuutta...?