Rakkaat lukijat ja kommentoijat, vastaan teille tässä yhteisesti niin hyvin kuin kykenen nykyistä olotilaani koskien. Ensinnäkin kiitos kaikille kannustamisesta, neuvoista ja tuesta<3 Se on tärkeää.

Asiaan: En minäkään usko, että nyt on kyse maniasta. Sanoinhan sen jo muutama viikko sitten laantuneen. Ja totta on myös sekin, että minulla vasta tutkitaan bipolaarisuuden mahdollisuutta, ja siitäkin vielä heikempää muotoa. Kyllä minä nyt jo erotan tämän ja maanisena pitämäni kauden; kuten joku teistä sanoikin, silloin menivät unet ja tekeminen ja meneminen oli pakkoa, vaikkakin jollakin tavalla ihanaa pakkoa. Jos taas vertaisin tätä aikaa viime kesän tai vaikka edellisenkin kesän jaksoon, on olo taas varsin erilainen: tiedän mitä on täristä itkien sängyssä päivät pitkät jaksamatta pestä hiuksia tai hampaita, tai uskaltaa kauppaan vain kiertoteiden kautta kun on pimeää.

Mutta siksipä kai nykyisessä diagnoosilistassani onkin termi "toistuva masennus". Sinulle hyvä Kaasis, joka olet ennenkin kommentoinut tylysti, ehkä provosoidakseni minua, ehkä omalle elämällesi katkeroituneena, en voi sanoa kuin että: minulla menee huonosti. Joskus menee vain vähän vähemmän huonommin, joskus menee niin huonosti, että on lähes menemättä. Sinä et tunne minua. Minä en tunne sinua. Jos sinun kommenttisi "Sinulla ei mene huonosti" olisi taikasana, ottaisin sen riemuiten vastaan. Jos sillä saisin takaisin kadotetun nuoruuden, kadotetun terveen vartalon ja kadotetut  vuodet jotka ovat täynnä mustaa. Tai jos sillä voisin muuttaa vimeiset kymmenen vuotta, ja ne ajat sairaalassa, sen pelon, sen tuskan ja sen kivun mitä olen saanut ja saan kokea. Jos toteamuksesi toisi minulle normaalin elämän, jossa jokaista ihmissuhdettaan tai tekemistään ei tarvitsisi selittää, jokaista pientä mielenliikettään arvioida, minä ottaisin sanasi mieluusti vastaan.

Ehkä luulet, että olen kultalusikka suussa syntynyt, kun olen kertonut, että sairauteni syynä eivät ole olleet vääristyneet perhesuhteet tai suuret traumat. Sairautta kun ei kuitenkaan voi selittää lähtökohdilla. Ehkä olet katkera, minäkin olen, ja koitat selittää oman surusi pois sillä, että sinulla menee huonoiten. Voit toki ajatella niin, mutta inhimillinen tuska on yksilöllistä. Minä säälin jokaista joka voi huonosti, oli hän sitten aivan eri lähtökohdissa asuva köyhän maan ihminen, etuoikeutettu valkoisen rodun edustaja hienostokodissa tai...vain sinä tai minä. Joku meistä.

Mutta älä sano ettei minulla mene huonosti. Vaikka olen nyt voinut paremmin, on jokainen päivä silti suuri taistelu siitä, miksi nousisin sängystä, millä oikeuttaisin olemassaoloni, millä pystyn taistelemaan omalla välinpitämättömyydelläni aiheuttamiani ruumiini kremppoja ja vaivoja vastaan. Otan lääkkeet jotta jaksan. Välillä itken, välillä nauran.

Toistuva masennus. Mania tai depressio. Minä alan nyt tavoitella niitä pieniä hetkiä taas, ainakin tänä paremman olon kautena minä sanon näin. Kohta voin taas menettää toivoni ja olla jaksamatta.

Mutta älä sano ettei minulla mene huonosti.