Kirjoitin teille pitkään ja hartaasti. Kadotin sen. Eikä minulla ole voimia tehdä sitä nyt heti uudelleen. Tiivistän asiani siis mahdollisimman hyvin...

Rakkaat, kiitos huolenpidostanne ja kyselyistänne. Toisaalta se oli hyväkin, koska huomasin kuinka hyvinvoinnistani huolehditaan jopa täällä blogistaniassa. Toisaalta tunnen syvää katumusta ja vihaa, että jätin teidät tällä tavalla pelkäämään ja odottamaan pahinta. En voi kuitenkaan muuta kuin pyytää anteeksi.

Minä en päättänyt lakata kirjoittamasta. Yhtenä päivänä elämä vain päätti, että minä en pysty. En pystynyt käymään täällä omassa blogissanikaan tulematta huonovointiseksi. En pystynyt kommentoimaan teidän tärkeiden omia blogeja. Kaikki tuntui hyvin...epätodelliselta. Olin jumissa ja sekaisin. On tapahtunut paljon, liikaa. Olen juossut hypomaniasta ahdistuksen kautta masennukseen ja syömisongelmiin ja takaisin. Kaikki alusta ja yhtä aikaa. Olen löytänyt rinnalleni tärkeän ihmisen, jonka olemassaolon, varsinkin meidän yhdessäolomme, kyseenalaistan jokaikinen päivä: miksi minun kanssani, en minä sinua ansaitse, milloin sinä huomaat, etten ole sen arvoinen? Ja silti minulla on parempi, turvallisempi ja luonnollisempi olo tässä suhteessa kuin koskaan. Ja onnenhetket, nekin ovat tulleet tätä kautta. Viipyen, vieraillen, mutta hetkeksi ainakin piipahtaneet.

Toisaalta voin jälleen huonosti. Se oli odotettavasi hypomaanisen kauden jälkeen. Itkettää. Masentaa. Syömisongelmat kiihtyvät. Hyperventilaatiokohtaukset voivat tulla yllättäen tuttujenkin ihmisten seurassa. Eikä mikään todella huvita.

Silti minä olen löytänyt musiikin uudelleen, elokuvat uudelleen, olen jälleen vaiheessa, jossa olen riippuvainen sosiaalisista suhteista, ja minulla on tämä tärkeä ihminen. Etkoilla istuin ystävän WC:ssä ja itkin, miksen koskaan voi olla onnellinen, vaikka edellytykset siihen olisivat. Mistä se masennus aina tulee ja taltuttaa, pilaa kaiken?

Päivitystä: Minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Minulla on edelleenkin toistuva vaikea masennus hypomaanisilla kausilla, syömishäiriö, masentunut ja vaativa persoonallisuus, oireita pakko-oireisesta ja muistakin persoonallisuushäiriöistä sekä paniikkihäiriöstä. Olen kunnolla diagnosoimaton vaikea yksilö. Eikä sillä niin väliä olisikaan, olin vain vihdoin halunnut masennusdiagnoosin ulkopuolelta AUTTAVAN lääkkeen. Haluaisin että joku katkaisisi tämän huonon ja vähemmän huonon kierteen. Antaisi olla onnellinen.

Lamotrigiini. Siinä ainoa mitä kuukausien kokeiden jälkeen minulle kyettiin kokeiluun antamaan. Terapiaryhmä oli fiasko, mutta siitä huolimatta pyysin pääsyä kesän ryhmään, koska en muuten usko säilyttäväni tätäkään järjen hiventä, mikä minulla nyt on.

Ehkä yksi asia on muuttunut: vaikka masennus koittaa vakuuttaa minulle kuoleman olevan parasta, minä yritän taistella sitä vastaan. Koska rakkaus voi sittenkin olla voimakkaampaa ja koska ehkä minun on tehtävä tästä elämästä joka minulle on annettu, edes sellainen, jonka kanssa voisin elää ja olla.

Lupaan kirjoittaa tästä lähin taas tapani mukaan säännöllisen epäsäännöllisesti. En ole vielä valmis luopumaan tästä yhteisöstä ja teistä kaikista.