Hämmentää, ihan pirusti. Syöksyn edelleen valtavista onnen tunteista valoakin nopeammin tuskan ja pelon syövereihin. Uuden lääkkeen piti tasoittaa tunnemaailmani vaihteluja; näin ei ainakaan vielä ole käynyt. Elämä on yhtä aikaa ihanaa ja hirveää, rakkautta ja halua kuolla. Miehen kanssa olen onnellisempi kuin kenenkään koskaan, nauran ja olen ihan rehellisesti, OIKEASTI, iloinen, hämmentynyt, jännittynyt, rakastunut. Puhumme kaikesta. Opettelemme yhdessä elämään. Mutta...toisena hetkenä olen yksin. Itsetuntoni laahaa pohjalukemissa. Kyttään vainoharhaisena ihmisiä ja heidän muka-tuijottavia-katseitaan. Arastelen kävellä yksin kaupungilla. Turvaudun ruokaan entistä enemmän. Masentelen, ahdistelen ja pelkään. En nuku, en edes miehen kanssa. Rauhoittavia kuluu ja useampana kuin yhtenä päivänä olen jälleen miettinyt helppoja ratkaisuja: pilleripurkki kurkusta alas, junan alle tai jotakin muuta yhtä fiksua. Ei tarvitsisi huolehtia enää mistään. Ei edes siitä, kelpaako oikeasti vai onko kaikki illuusiota. Ei tarvitsisi kestää näitä edestakaisin seilaavia mielialoja. Ei tarvitsisi mitään.
Hämmentää siis ihan pirusti. Rakkaus on minulle elämäntarkoitus. Mutta että kun sekään ei tunnu riittävän. Olenko viallinen? Koitan miettiä miestä, olemme tässä yhdessä ja täysillä mukana. Minun on siis pärjättävä. Minun on pärjättävä. Minun ON pärjättävä.
Olen itseni pahin vihollinen. Myrkytän oman mieleni, joka taistelee halusta elää ja olla. Olen mennyt paljon eteenpäin, mutta samalla laahaan paikallani. Kesät toistavat itseään. Odotan jo syksyä. Fyysiset kivut eivät yhtään auta asiaa.
En tiedä mitä ajatella. En olisi halunnut tästäkään kirjoituksesta näin negatiivista. Onhan minulla nyt paljon hyvääkin. Voiko ihminen olla luonnostaan taipuvainen surumielisyyteen, vai onko depressio niin voimakas tauti, ettei sitä kitke mikään?
Pelottaa käyttää näin paljon lääkkeitä. Haluan takaisin siihen juhannuksen olotilaan, jolloin olin melkein normaali. Haluan oppia elämään, vaikka toinen Emmi mielessäni toista huutaisikin. On vaan niin hemmetin helppoa tässä maailmassa jättäytyä, unohtua kansiohin, mielistellä tiensä oman onnensa nojaan. Peruin tältä viikolta psykon, koska en päässyt ylös sängystä. Ja siihen tyydytään. Eipä ketään tulla kotoa asti hakemaan...
Mies sanoi, että on ihanaa nähdä kun olen aidosti onnellinen ja iloinen. Että kyllä sen huomaa. Ja niin minä hämmästyksekseni huomasin, että niinhän se oli: hänen seurassaan minä oikeasti olen niin onnellinen, että voisin pakahtua. Luonnollisempaa kuin koskaan. Kauniimpaa kuin koskaan.
Ja silti minä olen niin rikki. Mikä mättää?
Olenhan minä mennyt ja vipeltänytkin. Olen ollut sosiaalinen ja käynyt riennoissa. Olen ollut paljon viime aikoina. Ja se väsyttää. Koitanko vain alitajuisesti jälleen palata siihen tuttuun ja turvalliseen synkkyyteen, joka on ollut osa minua ja identiteettiäni jo kymmenen vuotta? Enkö voisi sallia itselleni mahdollisuutta pelastua? Enkö voisi vihdoin nauttia niistä hämmentävistä ilon, riemun ja yhteenkuuluvuuden tunteista, joita olen saanut kokea ja nähdä viime kuukausina? Että tällaistakin elämää on, ja se vieläpä on sitä ihan oikeaa elämää, ei tällainen itsesäälissä ja paskassa kieriminen, joka minulle on niin tuttua.
Kommentit