Puh huh. Alan pikkuhiljaa kaiketi tyytyä siihen, että en koskaan parane. Välitilassa oloa parhaimmillaan, onnellisuutta rakkaudesta ja ystävistä, onnellisuutta muiden puolesta ja pilkahduksia. Mutta taustalla sairaus.

Eilen ravitsemusterapeutti: edelliskertaan ei muutosta parempaan. "Ei sitä varmaan koskaan kokonaan parane. Mutta jos sen saisi vaikka kausittaiseksi, ja hätäkeinoksi." Tänään lääkäri: "No kyllä tässä alkaa jo kaikki vaihtoehdot olla käytetty. Käytä sitten unilääkettä kun haluat nukkua."

Minun pitäisi olla positiivisin mielin. Syksy kai tarkoittaa alkua monessa: terapiassa, opinnoissa, rakkauden jatkumisessa.

Mutta kun en pysty elämään itseni kanssa sovussa. Niih.