Kommenteissa kysyttiin, mitä kamalaa lapsuudessa tai nuoruudessani on tapahtunut, jotta olen alkanut inhota itseäni näin paljon. Niinpä niin. Se on ensimmäinen ajatus. On niin paljon ihmisiä, jotka traumatisoituvat jonkun järkyttävän tapahtuman vuoksi, kasvavat tunnekylmässä ja välinpitämättömässä kodissa tai jonka perhe-elämä on jollakin muulla tavoin vinksallaan. Ja juuri siksi, ettei minulla ole näin ollut, koen valtavaa syyllisyyttä siitä että sairastan. En kai saisi, kun lähtökohdat ovat kuitenkin kohdillaan? Vuosikausia psykologit ja psykiatrit ovat koittaneet sörkkiä menneisyyttäni etsien sitä "jotakin", joka olisi laukaissut kaiken ja joka varsinkin miellyttäisi Freudia. Pah. Muistan kun ensimmäistä kertaa lääkärinlausuntooni kirjoitettiin "lapsuudessa ei mitään merkittävää", kun ensimmäisen kerran uskottiin, että sairastua voivat muutkin kuin huono-osaiset ja kaltoin kohdellut.

Koska kuitenkin jokainen uusi hoitosuhde aloitettiin miettimällä lapsuuteni mahdollisia vääryyksiä, halusin olla varma, etten "sulje kokemuksia muistini ulkopuolelle" tai "muista vain haluamani asioita". Keskustelin sisarusten kanssa heidän muistoistaan ja mielikuvistaan. Muistinko jotain erilailla? Mutta ei. Kaikki me muistimme rakkauden, välittämisen ja läheisyyden läsnäolon. Ei tunnekylmyyttä, ei salattuja muistoja. Minulla oli oli oli onnellinen ja ihana lapsuus!

Kuitenkin terapeutit ovat aina tehneet  yhden saman huomion: niin kauan kuin olen ollut olemassa, olen ollut ylitunnollinen, ylirakastava, ylihuolehtiva, ylikiltti, omat tarpeensa laiminlyövä ja muiden puolesta uhrautuva. Siis MINÄ OLEN. Sekään ei voi olla kasvatukseta tullutta, koska sisarukseni ovat kapinoineet ja eläneet niin kuin oikeiden lasten, nuorten tai murrosikäisten on kuulunut. Vain minä olen ollut viallinen. Kun voi syntyä vammaiseksi, sokeaksi tai kuolemansairaaksi, niin ehkä sitä sitten voi syntyä myös masentuneeksi? Tai ainakin masennusalttiiksi. Alttiiksi uuvuttamaan itsensä, alttiiksi kantamaan kaikkien murheet omilla hartioillaan ja unohtamaan itsensä?

Olisihan se kiva, jos voisi revitellä sosiaalipornoisilla kuvilla ja sääliä samalla itseään ihan luvan kanssa. Mutta kun ei niin ei. Paremmin en osaa vastata; minulla kun ei ole syytä.

Tähän hetkeen: Viikko töitä takana ja olo on...ristiriitainen. Jokaisena päivänä laskin tunteja loppumiseen. Sitten päiviä viikon loppumiseen. Ja perjantaina en enää oikein jaksanut edes keskittyä työntekoon. Mutta toisaalta, eikö se niin ole normaaleillakin ihmisillä? Minä pidän työstä yleisesti ottaen, mutta eihän se koskaan ole ollutkaan ongelma. Kun pää on pipi sillä tavalla, että muuntaa hiekkajyvän kokoiset stressinaiheet jäävuoriksi, eikä edes pysty muuttamaan sitä vaikka kuinka taistelisi, meditoisi, harjoittelisi, niin ei silloin voi olla töissäkään onnellisesti. Koko ensi viikon ajatteleminen väsyttää. Mutta toisaalta: onhan tämä paremmin mennyt kuin uskoin, ja onhan minulla nyt edes yksi hyvä syy tuntea itseni luvalliseksi asua ja elää tässä maailmassa.

Toisaalta ja toisaalta. Sitä minun koko elämäni on. En siis ole vielä luhistunut, vaan tässä olen enkä muuta voi. Peilissä on mörkö, käsieni alla mustaa rupea koko ihminen. Mutta minä olen. Ja olen. Ja olen.