Niin kuin monet muutkin, olen pohtinut blogini kohtaloa. Ei sille ole mitään dramaattista syytä, tekstiä ei vain synny. Mutta tiedän, että mielialani heittelee kausittain sen verran hurjasti, että jossain vaiheessa kaipaan taas foorumia, jolle purkaa tuntojani. Joten blogini on olemassa vielä ainakin toistaiseksi.

Olen selvinnyt jo kuuden viikon työharjoittelurupeamasta ja ollut vain 2 päivää pois ahdistuksen vuoksi. Välillä tunnen itseni melkein normaaliksi. Kunnes sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin makaan aamusta iltaan sängyssä, itken ilman mitään syytä ja käyn lainaamassa kaverilta rauhoittavia, kun omani ovat menneet niin tiheään tahtiin. Tai sitten syön liikaa ja oksennan. Tai syön vaan liikaa ja ahdistun. Olen vainoharhainen parisuhteen kanssa: tulkitsen toisen huonot olot ja pahat päivät minusta johtuviksi. Kaikki johtuu minusta. Kaikki. Herään aamuun, jolloin en haluaisi olla minä, seison suihkussa puoli tuntia ja pohdin töihin lähtöä. Ja se aamu saattaa tulla ihan yllättäen, vaikka edellisenä päivänä olisin ollut itselleni ihan siedettävä ja suhteessa kaikki olisi ollut täydellistä.

Olen kiemurassa sykkyrässä mykerössä myös ystävien kanssa. Yhden kanssa välit saatiin onneksi korjattua; riitaa turhasta, väärinkäsitysten patoumia. Toisen kanssa en enää osaa olla, koska hän tekee minut sairaammaksi. Ja silti olen hänestä vastuussa. Nyt ymmärrän, miltä läheisistäni on tuntunut minun vuosien sairastamiseni. Nyt olen jotakin ihmistä niin lähellä, etten pysty sulattamaan kaikkea sitä pahaa, jota hän itselleen tekee.

On hyvääkin. On! Tällä viikolla en ole ollut yhtään päivää pois töistä, koska rakastan niin kovasti. Koska on tuntunut jumalaisen hyvältä. Koska ei ole tarvinnut epäillä omaa itseään ja on voinut tuntea kelpaavansa. Ja olen nauttinut töistäkin. Minä!

Edelleen olen ammatillisesti, taloudellisesti ja henkilökohtaisesti hukassa, mutta minä olen kuitenkin kehittynyt. Varmasti olen. Kai. Pahoja päiviä on, hyvin pahoja. Sitten on siedettäviä. Ja välillä ihan kivojakin. Kun vielä pääsisi siihen pisteeseen, että olisi siedettäviä lähes aina, ja välillä myös superkivoja.