lauantai, 30. tammikuu 2010

Loppu ja alku

Rakkaat ystävät,

Kiitos kommenteistanne ja välittämisestänne. Tämä blogi alkaa olla minulle hyödytön. Se alkoi sellaisesta tilanteesta, jonka olen jälkikäteen ja jälkiviisaana huomannut täysin erilaiseksi kuin sen aikaiset aivoitukseni antavat käsittää. Edellinen suhteeni oli pelkkää manipulaatiota, hyväksikäyttöä, surua ja väärää elämää. Se ei ollut rakkautta vaan sairaan ihmisen hyväksynnän hakemista.

Nyt on toisin. Nyt on rakkaus. Muu ei ole hyvin. Olen edelleen sairas. Haluan purkaa tuntojani edelleen, mutta toisaalla. Luon uuden blogin. Luon uuden alun. Taistelen ja väsyn. Väsyn ja taistelen. Mutta nyt on jotain, jonka vuoksi oikeasti taistella. Jotain, joka ei oikeasti ole vain sairaan ihmisen itselleen luomaa illuusiota. Viimeinen kirjoitukseni tänne tulee olemaan uuden blogin osoite. Kirjoitan, heti kun olen tämän askeleen ottanut. Kiitos teille ja tervetuloa uuteen elämääni. Tai edes yritykseen uudesta elämästä.

perjantai, 30. lokakuu 2009

Yhteiskunta ei kai sitten tarvitse minua

Yritän olla vastuullinen potilas. Yritän selittää, etten halua koko elämääni olla bentso- ja nukahtamislääkekoukussa. Että nyt jo sietokyky on kasvanut ja en elä päivääkään ilman lääkkeitä. Lääkäri: "No mutta eihän sille mitään voi tehdä, kun et sinä ilman lääkkeitä nuku." Kiitti. Ehdotan unitutkimuksia. Ei käy, sillä "ei ne sua kuitenkaan auttaisi". Kuntoutustukea jatketaan ja pitäisi etsiä työkokeilupaikkaa. Selitän lääkärille, kuinka vaikea sellaista on omalta alaltani löytää. Mutta eihän sille mitään voi, koska "sulla nyt ei ole työpaikkaa ennestään ja et ole kuitenkaan täysin työkykyinen". Minulla on psyykkinen voimakas este muutaman lääkkeen kokeiluun. Vaakakupissa ei silti paina, että olen kokeillut toistakymmentä muuta lääkettä ilman tuloksia. "Kun sinä tuolla omalla toiminnallasi vähennät mahdollisuuksia." Jeah, mahdollisuuksia olisi ehkä enää se tasan yksi.

Tulos: talsin unettomuudesta täristen apteekkiin hakemaan lisää nukahtamislääkkeitä, joita saan nyt entistä enemmän tällä uusitulla reseptillä.

sunnuntai, 25. lokakuu 2009

Jotain ihan muuta

Olen tehnyt tämän joskus aikaisemminkin. Halusin kuitenkin piristää blogiani jollakin hieman positiivisemmalla postaukselle, joten tehdäänpä uudelleen...

Vastaa kysymyksiin etsimällä vastaukset Googlen kuvahaun avulla. Valitse kuva kuvahaun ensimmäisiltä sivuilta.

1. Ikäsi seuraavana syntymäpäivänäsi?

 http://www.artslant.com/


2. Minne haluaisit matkustaa?

 http://www.bitsaa.org/



3. Lempipaikkasi?


http://stylealchemy.com/ruminations/



4. Lempitavarasi?
http://www.adlibris.com/fi/default.aspx


5.  Lempiruokasi?

 http://www.yumsugar.com/


6. Lempieläimesi?

http://combehay2.blogspot.com/2007_07_01_archive.html

7. Lempivärisi?


http://www.heartscenter.org/Default.aspx


 

8. Tämänhetkinen tunnetilasi?

http://www.bumblyverse.com/art_pieces/

9. Kulkuneuvosi?

http://www.kenlight.com/index.html


 



10. Mitä teit viime lauantaina?



http://www.deviantart.com/#

 



11. Mitä teit viime sunnuntaina?


http://derivadow.com/


 
 

12. Keneltä näytät?

http://demi.fi/


 


 

sunnuntai, 25. lokakuu 2009

Reaching for a star

Täältä.

Tämä ristiriitaisuus repii. Voinko olla koskaan onnellinen, koska en koskaan pysty myöntämään että kelpaan, että olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin, että...että..minun ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ollakseni. Mies sanoo, että olen ainutlaatuinen. Että olen kaunis. Että olen kaikkea ihanaa. Ja että minun pitäisi vain itse uskoa siihen. Että sitten tulen vieläkin kauniimmaksi, kun sen ymmärrän. On mukavaa kuulla kehuja, mutta silti ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hymähdän, kun hän sanoo, sillä minä tiedän totuuden. Eikä tämä ole sellaista keskustelua, kun ala-asteella sanoi omasta piirustuksestaan että eikö se olekin ruma, ja samalla halusi vain kalastella muiden kehuja ja ihailuja. Ei. Minä olen yrittänyt hyväksyä vatsamakkarani olankohautuksella, vajavaisuuteni olemalla armollisempi. Mutta voi helvetti saatana jumankauta kun ei mikään onnistu tai mene perille. Olen yhtä aikaa rakkauden ympäröimä ja toisaalla itsehalveksunnan raipalla ruoskittu.

Kuinka joku verisiteiden ulkopuolinen voisi minua muka rakastaa?

Terapia. En osaa sanoa siitä vielä oikein mitään. Terapeutti tiedostaa itsekin, että mitä tahansa hän minulle sanoo, se kääntyy päässäni kieroksi, vääräksi, eikä mene perille alkuperäisessä tarkoituksessaan. Kuitenkin olen hänen mielestään sofistikoitunut ja omaan estetiikan tajua. Olen fiksu, mutta silti niin fucked up. Armoton, ankara, kaikkea sitä itselleni.

Perjantaina kävin paikallisessa kuuntelemassa hienoa akustista musiikkia. Nautin. Mutta silti näin vain muiden ihmisten täydellisyyden. Miksi minä tunnen aina olevani vajaa? Miksi en koskaan voi olla täysi ja rakastaa muiden ohella myös itseäni?

Ja diipadaapa. Tätä kaikkea samaa paskaa päivästä toiseen, in my head.

Pelkään, että olen bentsokoukussa. Sekin vielä.

tiistai, 20. lokakuu 2009

-ish

Kun ei minulla ole asiaa. En ollut tyytyväinen töissä, mutta en ole tyytyväinen nytkään kun työt ovat loppu. Kuntoutustuki loppuu joulukuun viimeinen päivä, enkä osaa tienata enkä olla tienaamatta.

Kuusi kuukautta, puoli vuotta, olen jo nyt rakastanut. Merkkipaalu. Ihan vain siksi, että se on todellista. Ja oikea ihminen.

Mutta peilin ohi en edelleenkään kävele inhoamatta. Itseäni en kosketa rakastaen. Uni ei tule ilman pillereitä.

Ja kuitenkin elän onnellisinta kauttani pitkiin aikoihin. Rakkaus on ihmeellistä.